Olen kuvannut eläkeaikaa vihreäksi laaksoksi työelämän ja vanhuuden vuorten välissä. Onneksi ymmärsin iloita eläkelaakson niittypoluista, kumppanuudesta ja terveydestä ennenkuin vuoritien nousuni alkoi. Aika, jolloin "peljätään mäkiä" niinkuin Raamatussa vanhuutta kuvataan. Muistan, kun Espoossa olin tätejäni vastassa junalta. Meille oli muutaman sadan metrin matka. -Pysähdytään vähän tässä mäessä, sanoi Anna-täti. En ollut koskaan huomannut, että siinä oli vastamäkeä. Seuraavana vuonna hänen sydämensä loppui.
Olen ajatellut usein mieheni viime vuosia. Nyt ymmärrän paremmin kuin silloin, että hän väsyi seuraamaan sokeriarvoja, verenpainetta, monen lääkkeen vaikutuksia, sydämen ahdistavia ja outoja tuntemuksia yöllä. Hän alkoi puhua "taas yksi päivä lähempänä kuolemaa"- kommentteja ja kiitellä eletyn elämän lahjoista. Tunnistan ne ajatukset itsekin, vaikka odotan että oloni tästä kohenee. Hänellä oli kuitenkin minut vierellään. Yksinäisinä iltoina tuntemusteni kanssa ikävä puristaa rintakehää. Soitin ajanvaraussoiton psykologille. Kahteen viime vuoteen on mahtunut monta menetystä. Surun kanssa on helpompaa, kun voi tehdä helposti asioita, jotka virkistävät ja tuovat iloa. Sairaana pitää heikentynein voimin selviytyä hyvin vaativista asioista. Nytkin pitää etsiä ilon ja kiitoksen aiheita. On niitä. Tänäänkin tytär tuli aamupäiväksi kirjoittamaan töitään ruokapöytäni taakse ja kävimme yhdessä lounaalla.
Eilisiltana sain aktiivisella rentoutuksella yläverenpaineen nousun talttumaan. Tunnin ajan korviin nousi alkavan paineen kohina, mutta se laantui rentoutuksella. Tänään en ehtinyt. Yöksi on onneksi pehmeän olon antava lääke kuin ystävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti