Matkalle

Perjantaina rohkaistuin lähtemään pojan perheen luo Helsinkiin. Heinolan kohdalla alkoi täpötäydessä bussissa tuntua olo tukalalta. Perille selvittiin, mutta väsyin liikaa. Heikompi  tämä kunto on kuin luulin. Yhtä ja toista taiteilua on tarvittu, että olo tuntuu tasapainoisemmalta. Ei se  itsetarkkailu niin vain katoa, vaikka on ihmisiä ympärillä. Kun jokin tuntemuksen muutos epäilyttää, alkaa pelko nostaa pulssia ja verenpainetta. En tiennyt, että olen näin hermoileva. Surun ja syöpädiagnoosin kanssa oli helpompi tottua elämään kuin oman sydämen reistailun kanssa. Yritän rauhoitella itseni. Joskus se onnistuu paremmin, joskus heikommin. Ei sydänfilmeissä ole operaatioiden jälkeen näkynyt mitään poikkeavaa. Pitäisi olla toipumishotelleja, joissa saa heti mennä puhumaan sairaanhoitajalle tuntemuksistaan, kunnes toipuu ja rauhoittuu. Onhan tämä vähän noloa, etten ole reipas niinkuin yleensä. Sallin jotenkin itselleni tämän heikkouden, kun en juuri muuhunkaan pysty.

Ei ole ihan helppoa olla vierailulla toisenlainen kuin on ollut aiemmin. Se tuntemus tulee vain minusta itsestäni. Mutta ihanaa on olla mummaa ikävöineen pikkulapsen kanssa! Viereen, sylkkyyn, kainaliin.