Ensisijaisesti ihailin valon kirkkautta ja miljoonien lumikristallien kimallusta pelloillani. Tunsin syvää iloa olemassaolosta ja tästä paikasta. Elämä tuntui taas elämisen arvoiselta.
Pelloillani. Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatuksissani sanoa niin. Yli kaksikymmentä vuotta ne ovat olleet enon ja isoisän peltoja ja paikkoja. Olen saanut tämän, tuntuu että ilmaiseksi, mutta ei se ihan niinkään ole. Perintö- ja kiinteistöverot, laajahkot pintaremontit ulkona ja sisällä, konehankinnat, sähkölaskut, vakuutukset ja muut ylläpitokustannukset muodostavat kyllä summan, jolla olisi viettänyt lomia hienoissa paikoissa ja nähnyt maailman ihmeitä. Eikä muu kuin käyttöarvo säily, sekin vain jos on käyttäjiä. Uusia korjaustarpeita syntyy. Syrjäkylän paikoista ei täällä
paljon makseta, jos kaupaksi saadaankaan. Syntymäkodin ylläpito on valinta, vaikka alunperin ei omani, vaan enon yllätysvalinta.
Voi olla, että ilman tätä olisin kuitenkin haikaillut paikkaa kotiseudulta, etenkin lapsuuden kotikylästäni eli viereisestä kylästä. Siellä ne kuutamon, tähtitaivaan, hankikelien ja järven pohjamuistot ovat syntyneet. Niissä elementeistä on edelleen merkillisen vahvasti iloni aiheet. Portailtamme katsoen Otava oli samassa asemassa kuin Torpan portailtakin, ovi aamuaurinkoon. Muistan, kun pakkasiltana kävelin Maritan kotoa parin kilometrin matkaa kotiin ja suutarin kohdalta avautui kuutamomaisema alaspäin viettäville hangille. Suutarin riihessä oli hiljattain ollut ruumis, jolla pelottelimme toisiamme. Katsoin maisemaa: " Kuu paistaa heliästi, ruumis ajaa keviästi, etkös elävä pelkää". Piti lähteä juoksuun. Se taisi olla erityisen läsnäolon hetki, kun se piirtyi mieleeni pysyvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti