Vanhat kepit

Eilen iltamyöhällä alkoi selässä tuntua outo kipu vyötärön paikkeilla. Ei siinä ole koskaan ennen mitään tuntunut. Tajusin, että sen täytyi tulla uudesta liikkeestä. Kuistin ulko-ovi oli jotenkin painunut vinoon, niin ettei avain enää kiertynyt isommassa lukossa. Nostaa rytkäyttelin ovea kahvasta ylöspäin niin, että se oikeni. Löysin sopivaksi tueksi ja ensiavuksi  kahvallisen viilan, joka sopii saranapuolen rakoon niin, että ovi pysyy suoremmassa. No ensiavuksi, en minä siihen muutakaan keksi
enkä nyt saa ketään korjaajaa paikalle, siihen se jää. Naapuri sattui käymään ja ruuvasi löysiä ruuveja tiukalle, mutta ei se riittänyt korjaamaan vikaa. Mutta tästä rytkäyttelystähän selkä häiriintyi. Liikkeelle lähtiessä tuntuu, että tarvitsisi keppiä tueksi, sitten selkä kyllä oikenee.

Tästä tulivat mieleeni vajassa olevat kävelykepit, jotka olen talosta löytänyt. Lyhin, yhdestä puusta solmulle taivutettu, on pituudeltaan vain 70 senttiä, käteen lämpimästi sopiva. Kukahan sen on tehnyt ja kuka sitä on käyttänyt, äidin äiti vai isoäiti vai isoisoäiti? Pieni ihminen tai aivan kumarassa oleva on näillä pihoilla sen kanssa kulkenut. Toinen vanha puukeppi on yli 90 senttiä, pitemmän ihmisen keppi, jonkun esi-paapan ehkä. Kolmas on jääpiikillinen, jonka minä olen ostanut tädilleni. Näinkin sitä liitytään sukupolvien ketjuun. Jonain päivänä otan kepin käteeni tositarkoituksessa.

Viime yö oli ensimmäinen hallayö. Sangon kukat jäätyivät. Mutta kuutamo oli upea, tähdet kirkkaat. Mieli siirtää vähitellen minua kaupunkiin, mutta tulen näitä taivaita katsomaan ja tulia virittelemään monasti talven mittaan, jos vain voin. Kolmena viime vuonna on tullut ikävä yllätys. Kai ne jo riittävät?