Lokakuun mielenmaisemaa

Lokakuu on lopuillaan, enää vajaat kaksi kuukautta päin pimeää. Tai vielä kaksi kuukautta. Osa puista on vieläkin lehdessä.  

Minua vaivaa jonkunasteinen  pahoinvointi ja vähän huimaakin. Kaipa se johtuu, toivottavasti johtuu kolmannesta perättäisestä antibioottikuurista.  Tavanomaistenkin lääkkeiden haittavaikutusluettelot ovat niin hurjia, ettei niitä kannata lukeakaan. Vuosikontrollin koetulokset olivat hyviä. Selitystä vuoden verran  elämää rajoittaneille sydänreaktioille ei löytynyt. Korvien välissä, arveli lääkäri, kun sydänfilmi, aamun rauhallisena hetkenä otettu,  oli vakaa. Onko korvieni väli on vuodessa muuttunut niin, että sydän rasittuu parhaimmistakin sosiaalisista kontakteista, jos ne kestävät vähän pitempään? Yritän rentoutua ja puhua vähän vähemmän niissä tilanteissa. En mitenkään pystyisi tehkemään entisiä kontaktien- ja puheentäyteisiä työpäiviäni. Ehkä kehoni on säätynyt  hiljaisuuden muottiin ja rasittuu heti, kun tilanne on vilkkaampi, vaikka se olisi kuinka mieluisa ja kaivattu.

Yleinen herkistyminen lienee tuttua ihmisen ikääntyessä. Keho reagoi paljon vahvemmin kuin ennen. Psyykkistä ahdistusta tai jännitystä tai masennusta tai stressiä ei aina pysty tunnistamaankaan kehonreaktioiden alta. En juurikaan muista, että nuorempana keho olisi kertonut psyykkisistä reaktioista kovinkaan selvästi.

Merkityksellisyyden tuntu on ihmiselle tärkeä. Mistä yksikseen elelevä ikäihminen saa merkityksellisyyden kokemusta varsinkin nyt koronan hallitessa?  Tavallaan se on itsestäänselvää. Itsensä huoltaminen tässää hetkessä niin, että ei sairastuisi koronaan ja toiseksi, että pysyisi ylipäätään toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään, niin ettei joutuisi paljon rasittamaan lähimpiään eikä yhteiskuntaa. Miten sen sanoisi myönteisesti: että voisi kokea elämänsä toimivana ja kokisi iloa siitä, mitä on saatavilla tai tehtävissä. Helpoiten merkityksellisyyttä koen, jos voin olla avuksi.

Vaikka olen tottunut yksinkertaiseen elämään, nousee joskus muistoja iloisista ravintolaillallisista tai lounaista työkaverien tai ystävien kanssa, aterioista, joita ei valitse terveellisyyden, vaan maun vuoksi, konsertti-illoista, teatterista.  Ja niistä ihanista jumppahetkistä tuossa tien toisella puolen, jotka on säästösyistä poistettu kokonaan kaupungin ohjelmistosta. Vesijumppaankaan en ole arvannut mennä.  Perhetapaamiset ovat puhelimen takana, vaikka pikkutyttö haluaisi tulla mumman luo yökylään.

Menemisten sijaan on vähän enemmän kotiohjelmaa. Olen kuunnellut Ikääntyvien yliopiston ja kansalaisopiston nettiluentoja, tänään ilmoittauduin kaupungin tarjoamalle Kiminkisen luennolle. Netistä löysin kivaa ilmaista joogaa, jonka nimi on Joogaa ihan kaikille. Parhaiten huono olo haihtuu, kun lähtee ulos raittiiseen ilmaan. Lenkkipolulla kyllä kaikki kävelevät ohitseni, minun jonka vauhtia muut ennen valittivat. Polvikin on jäykkä ja kipeytyy. Mutta metsä suhisee raikkaana ja hiljaisempikin vauhti kuljettaa.