Keskellä ei mitään

Ankealta näyttää suo, ei linnun lintuakaan, tyhjää vain. No ei niin. On historia, on toimintaa, on muistoja.

1750- luvulla tässä oli matala Kotajärvi (Suomessa on 62 Kotajärveä).Naapurikylän isännät anoivat maaherralta, että saisivat kuivattaa sen. Siitä tulisi 30 hehtaaria peltoa, heinästä oli pulaa. Lupa tuli, mutta kuivatus ei toteutunut tai onnistunut, ainakaan merkittävästi. 1900- luvun alkupuolella  rannoilla kasvoi karjanrehuksi sopivaa kortetta. Sitä niitettiin syvällä mudassa kahlaten ja koottiin latoihin.  Järven rannat oli jaettu kahteentoista palstaan, jotka kiersivät vuosittain tilalta toiselle ilman kustannuksia. Järvi oli edelleen matala järvi, jossa oli kalaa. Kuusikymmenluvulla kuivatusesteet pystyttiin räjäyttämään ja järvi kuivui suoksi. Peltoa siitä ei koskaan tullut. 2005 riistanhoitoyhdistys teetti EU-rahoilla siihen lintulampia ja rakensi lintutornin ja laavun. Mainittavaa lintukantaa ei ammuttavaksi ole näkynyt, mutta kurkipari ja joutsenpari hallitsevat aluetta. Vedenlaskussa muodostui kylän puolelle vesijättömaata ja sinne muodostui puiden kasvaessa "luontopolku", jota riistamiehet ovat siistineet. Minä vein tänään laskuojan reunalle lautoja, että sinne pääsee ojan yli. Yksi jo edesmennyt naapuri halusi vesijättömetsät itselleen ja saikin entisten kortteenkeruupaperien avulla, mikä ei mennyt muiden mielestä oikein, mutta annettiin harmista huolimatta olla. Maanmittauslaitos halusi päästä eroon jakamattomista maista.

Mieheni tykkäsi istuskella suon vastakkaisella laidalla olevalla laavulla ja katsella suota lintutornista. Rauha ja hiljaisuus hoitivat mieltä hektisen työelämän lomassa. Yhtenä vappuna näimme, miten ensiksi tullut joutsenpari karkotti toiset tulijat.  Huuto ja siipien läiske oli mahtavaa. Nyt minua vähän pelottaa olla sillä ison metsän puolella, kun siellä on karhu karjunut tornissa olleelle kylän miehelle vuosia sitten. Karpalot ovat ihmeen suuria, eivät happamia. Litran poimin, se riitti tänäänkin, kun on hidasta poimia käsin.