Karhunpesässä

Työssä ollessani kaipasin keskitalvella, että saisi vetäytyä pesäänsä kuin karhu talviunille. Tänään on ollut sellainen päivä, yksi monista. Aamusta alkaen on sadellut lunta, sitten ikkunoihin tuli räntää. Nyt maisema on pimentynyt, valolaitteet syttyvät. En ole käynytkään ulkona enkä puhunut kenenkään kanssa. Korvat soivat, mutta aina en kuule sitä, kun keskityn johonkin asiaan. Istun, kuuntelen ylen ykkösen musiikkiohjelmia, kudon. Vaikka kaikille on jo jotain neulottuna, loppulangoista syntyy taas yhdet pikkutytön sukat. (Asianharrastajille: varsi Olgasukkaa kolmella värillä, lapa broken seeds). Lapsi saattaa kutsua niitä revontulisukiksi.
Istun tuolissa, jonka siirsin parvekkeelta sisään. Asia vaati taas muiden huonekalujen siirtoja,, ettei näyttäisi liian ahtaalta. Tämän viisikymmenluvun tuolin ostimme joskus verhoilijalta. Sen (ja kukkalaudan) myötä boksini alkaa näyttää vanhan torpan kamarilta, vaikka tämän piti olla ikäänkuin modernimpaa. Tätä siis se "omannäköinen" varmaan tarkoittaa, mitä joskus täällä ihmettelin. Minunnäköistäni, entisiltä vuosikymmeniltä!
Tässä istuskellessni ihmettelen vuosikymmeniä. Viime vuosituhat on pian kahdenkymmenen vuoden takana, nuorille tosi kaukana. Ja minusta vuosituhannen tai vuosisadan vaihdos on ihan lähellä. Ammuimme silloin raketteja Torpan pihalla. Joudun laskemaan päässäni tuon tuostakin, kuinka vanha on vaikka kuusikymmenluvulla syntynyt. Kahdeksankymmenluvulla syntynyt lähenee jo neljääkymmentä. En kysy, minne ne vuosikymmenet menivät, koska ne olivat täyttä elämää, muistoja täynnä.
Täällä ei ole keinutuolia, mutta olen ollut kauan niin sanotusti ollut kiikkustuolissa kutomassa sukkaa. Sitä monet eläkkeelle siirtyvät haastatteluissa kauhistelevar. Joskus luin esim. Raija Sollamon haastattelua, jossa hän kammoksuu sellaista roolia: pitäisikö minun alkaa istumaan kiikkustuolissa ja kutomaan sukkaa?Hän kertoi pitäneensä työhuoneen yliopistolla ja menevänsä sinne joka päivä. Olkaamme erilaisia ja omanlaisiamne.
Näkeeköhän tässä vielä kevään tulon? Voi mikä ihme se aina on, kun valoa on huikeasti, maa ja puut puhkeavat vihreään kasvuun ja linnut palaavat visertämään reviireilleen  pesänrakennusintoa täynnä!
Sade tuntuu lakanneen, taitaa tämä karhu vielä vääntäytyä haistelemaan ulkoilmaa.



.