Isä

Tammikuun 11. päivänä vuonna 1978 aamupäivällä minulle tuli työpaikalla niin kova päänsärky ja huono olo, että piti lähteä kotiin. Sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Iltapäivällä puhelin soi, veli soitti: -Isä on kuollut. Kuoli metsään, oli veljensä Jaakon ja hevosen  kanssa aamupäivällä lähtenyt hakemaan puita. Isä oli lähtenyt jossain kohdassa edeltä katsomaan reittiä eikä palannut, velimies löysi hänet polulta selällään. -Massiivinen sydäninfarkti, ei olisi voitu pelastaa vaikka olisi tapahtunut sairaalan pihalla, oli kuolinsyystä soittanut poliisi sanonut myöhemmin. Isä oli 61-vuotias.

Neljäkymmentäyksi vuotta sitten. Niin kauan hän on ollut poissa elämästä. Oli merkillistä tavata kolme vuotta sitten nainen, joka oli silloin lähes satavuotias. Hän muisti hyvin, että oli ollut isän kanssa samalla luokalla. Hän oli elänyt kaikki ne vuosikymmenet, jotka isä oli ollut jo poissa.

Mielestä isä ei ole jäänyt koskaan. Hän oli enimmäkseen hiljainen kotona, mutta vilkastui sopivassa seurassa. Hän oli pienviljelijä, joka oli lisäksi "päivämiehenä" isommissa taloissa, joista saatiin hevonen lainaan tai myöhemmin traktoriapua. Joskus hän sai työttömyystöitä esim. tienteossa. Työt olivat raskaita ruumiillisia töitä, kuten ojankaivuuta.Tienestit olivat pieniä, huoli perheen elatuksesta varmaan usein mielessä.  Joskus hänen repussaan oli vielä eväitä jäljellä, kun hän illalla palasi kotiin. Söin voileivät, ne maistuivat hyviltä. Muistan kerran, jolloin hän otti minut mukaan suolle,Huuhannevalle, jossa hän kaivoi ojaa. Siellä oli lakkaa keltaisenaan, sain helposti kolmen litran hinkin täyteen. Isompana tehtiin yhdessä heinää, joskus uhkaavien sadepilvien alla kiirehtien. Oli ilo, jos saatiin heinät ajoissa seipäälle tai kuivina latoon. Kun näen työmiehiä, muistan aina isää hellyydellä. Vanhemmalla iällä hän oli välillä masentunut, kun töitä ei löytynyt.

Vastapainona ruumiilliselle työlle hän piti nuorempana poikakerhoa, kuului evankeliseen nuorisoseuraan ja joskus piti puheita seuroissa.  Varmaan hän siellä pellolla yksin kaivaessaan suunnitteli puheita ja kerho-ohjelmaa. En aikuisena kuullut hänen puheitaan, niin että tietäisin, miten hän ajatteli, mitä puhui. Evankelisuus oli hänen ja vanhempiensa uskonsuunta, sieltä hänen ystävänsä. Meillä kotonakin pidettiin  evankeelisten kokouksia, kuten niitä kutsuttiin. Laulettiin Siionin Kannelta, ihmiset olivat nauravaisia. Jos kirkossa ei ollut jumalanpalvelusta, isä kuunteli radiosta, veisasi hyvällä äänellään mukana, välillä meni puusohvalle pitkäkseen ja nukahti.

Isä oli suvaitsevainen, salliva, myhäilevä. Riitoja hän karttoi, pani lakin päähän ja meni ulos. Juhlaa minulle oli joskus päästä isän mukaan. Vietiin säkki jyviä kirkonkylän myllyyn linja-autossa. Isän kanssa mentiin aina kirkolla syömään hernekeittoa ja lättyjä Kivikuppilaan. Välillä mentiin polkupyörällä sukulaisiin kylään. Sain istua isän "jopparilla". Illalla viileä ilma tuntui notkopaikoissa, mäen päällä oli lämpimämpää. Yhden kerran oli huviretki. Lainattiin vene ja isä souti kotijärven saareen. Mukana oli varmaan sisko ja naapurin Raija. Tästä ainutkertaisesta saariretkestä jäi niin hyvä muisto, että kesämökin paikaksi tuli pieni saari. Isä ehti nähdä lapseni, he olivat  viisi-kuusivuotiaita hänen hautajaisissaan. Olisin mielelläni pitänyt hänestä huolta hänen vanhuudessaan, jota hänelle ei tullut.

-Tuuli käy hänen ylitseen eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne. Kotikylässä vielä on muutamia ihmisiä, jotka hänestä jotain muistavat. Minulle hän on aina olemassa.  Konkreettista muistoa on vain hänen sileä sormuksensa ja muutamia kirjeitä sodasta vaimolleeen. Sormuksesta muistan hänen kätensä, vahvat, ruskettuneet työmiehen kädet. Sukuperintönä isän puolelta minullakin on sepelvaltimotauti.