Kissanpäiviä

"On se Herra joillekin helepon antanna"-lause tuli aamulla ensimmäiseksi mieleeni. Lauseen olen kuullut ystävältäni joskus. Heräilin seitsemältä, olin nukkunut pikku keinojeni avulla aivan hyvin ja olin levännyt. Laitoin valoja, kuuntelin vielä sängyssä makoillen radiosta mieheni hyvän ystävän  rovasti Lemettisen pitämän aamuhartauden.

Ei kiirettä mihinkään, ei kiristä mistään. Rauhassa aamupuuron keittoa, jooga-aamutervehdys siinä ohessa, aamulääkkeet, valkenevan aamun katselua. Sadetta, nollakeliä, liukasta. Lasteni perheissä kiireiset aamutoimet ja liikkeellelähdöt, pikku Eekin jo kahdeksalta päiväkodin aamupalapöydässä ja isommat koulussa. Tänään ei häivähdäkään toimettomuuden syyllisyys, olen opettanut itselleni että aikanani minäkin olen lähtenyt varhain liikkeelle, itse asiassa 55 vuoden ajan alakoulusta lähtien.
Pieni kuppi hyvää kahvia ja puolukkapiirakan pala aamupalan päätteeksi. Aamun lehdet kännykästä, hetken päästä naapurin jo lukema lehti joutaa minulle. Kymmeneltä päiväkeskuksessa ihana kehonhuoltotunti, joogatyyppinen venyttely. Eilinen vesijumppa tuntuu vielä jäsenissä. Pari kirjaa matkan varrella kirjastoon  (Minna Lindgreniä ja Jörn Lier Horstin hyvä dekkari,  Peter Maylea jäljellä). Lounas päiväkeskuksessa.
En taida viitsiä lähteä tänään sateessa ikääntyvien yliopiston luennolle. Luen netistä luentorungon, jos se ilmaantuu. Jossain kohdassa leivon mustikkapiirakkaa huomiseksi. Sukankutimia on esillä, teen aina jotain uutta versiota, kuuntelen Ylen ykköstä. Kun kutoo jollekin, ajattelee häntä ja on kuin hänen luonaan, ei ole yksin. Muistan ystäviäni lähellä ja kaukana, mietin millainen mahtaa heidän päivänsä ja vointinsa ja tilanteensa olla tänään.

Oma vapaus, oma rauha! Kissanpäiviä😽. Ottaisinkin kissan kaverikseni, jos pysyisin yhdessä paikassa.