En minä vielä..

Kolmenkympin kriisi, keski-län kriisi, murrosikä, uhmaikä, eläkkeelle jäämisen kriisi. Kaikissa niissä pelätään seuraavia aikoja - aikuisuutta, itsenäistymistä, nuoruuden taakse jäämistä, työelämän ulkopuolella elämistä. Mikäs kriisiaika sitten tulee, seitsemänkympin kriisi, kahdeksankympin kriisi? En ole kuullut puhuttavan. Ajatellaanko, että elämän loppuvuosikymmenet ovat niin ilmeisen kamalaa ja ahdistavaa aikaa, ettei sitä tarvitse nimetäkään?
Onhan sitä tietysti tulevan pelkoa tai ainakin tietoa, että jonain päivänä minäkin pääsen kauppaan vain rollaattorilla niinkuin nuo naapurini tai näkö menee kuten runopiirin kahdella naisella. Menettää voi vielä paljon.
Vanhanakin voi ihmisellä olla psyykkinen suoja, ettei ehkä niin tapahdukaan. Kovia kokeneet voivat oppia kuten mieheni kolmekymppisenä sairastettujen syöpien ja leikkausten jälkeen: -En sure enää mitään etukäteen. Kun se tapahtuu, se on tarpeeksi kovaa aikaa. Ei kannata pilata tätä päivää.
Jotain mukavaa voi vanhanakin tapahtua. Voi parantua sairauksista tai toipua paremmaksi. Minun arkeani piristää selvästi vanhusten palvelutalon avaaminen, kiitos kaupungin päättäjille!
Juttelin itseäni vanhemman henkilön kanssa, joka kärsii yksinolosta. Kerroin palvelutaloista ja niiden tarjonnasta. -En minä vielä. Ikäkriisi? On minullakin ollut vähän työstämistä, olenko minä jo vanhuspalvelujen kohderyhmää. Ensimmäistä kertaa tämä tuli esiin palveluauton käyttäjänä monta vuotta sitten, kun istuin muiden vanhusten mukana kaupan eteispenkillä odottamassa paluukyytiä. Tunsin itseni selvästi nuoremmaksi kuin muut, mutta tuskin kukaan ohikulkija sellaista näki. Kun kerran tarvitsen näitä palveluja, olen kohderyhmää. Jos ei tarvitse, ei ole kohderyhmää.
Kuljin eilen Harjulla yliopiston lähellä. Opiskeluaika, nuoruuden vuodet ja onni nousivat vahvasti mieleen tutuilla paikoilla. Kuljin kiitollisena siitä, mitä elämä kuin yllättäen minulle silloin antoi. Tätä perspektiiviä ei ole nuorena.