Kaupunkikodissa

Makailen puusohvalla, selailen nettiä, ostin bussiliput Helsinkiin. Ikkunat ovat sateesta märät, pisarat ropsahtelevat parvekkeen kaiteisiin. Aamulla olin lähikirkossa Mikkelinpäivän messussa. Vieressäni oli äiti kahden suklaasilmäisen kiharapään kanssa, taitavasti näitä luotsaillen. Niin mielelläni minäkin veisin nuorinta lapsenlasta kirkkoon, kertoilisin Taivaan Isästä ja enkeleistä, opettaisin iltarukouksen, laulaisin " olet ihme, suuri ihme, Luojan kaunein ajatus".  Sanoisin tietenkin, että että monet eivät niihin asioihin usko, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Nuorena kapinoin vahvaa kristillistä kasvatustani vastaan, mutta nyt koen sen rikkautena. Elämän heikkoina aikoina usko suurempiin voimiin kantaa, sen olen nyt kokenut. Kirkkovuoden juhlat, teemat ja hengellinen musiikki ovat henkistä ja kulttuurista rikkautta.

Eilen siivosin asuntoa ja tapasin tyttären perhettä. Illalla kuljeskelin keskikaupungilla ja väkeä täynnä olevassa kirkkopuistossa Valon kaupungin ihmeitä katselemassa, kuuntelin kolme lyhyttä konserttia hienosti värivalaistussa kaupunginkirkossa, söin lettuja kävelykadulla, join teetä kahvilassa, Palattuani kävin saunassa. Mitä nyt tekisin? Kai jatkan Joel Dickerin "Totuus Harry Quebertin tapauksesta" lukemista, kirja odotti minua lähikirjastossa. Mitä tekisin Torpalla? Eilisiltana olisin lämmittänyt saunan ja saunonut pimenevässä illassa. Tänään olisin kuunnellut jumalanpalveluksen paikallisradiosta. Pitäisin tulta, hakisin varastosta polttopuuta, keittelisin vaikka hirssipuuroa pitkään, katselisin sadetta. Keskiviikkona olisi tuolijumppa ja kirjastoauto, perjantaina palveluauton kyyti keskustan kauppoihin.
Huomenna menen tien yli vanhusten hyvinvointikeskuksen kuntosalille ja illalla joogaan. Ohjelmaa löytyy joka päivälle, jos haluaa. Nyt olen kai sitten siirtynyt tänne, elelen täällä pientä elämääni, jota minulle on vielä annettu. Oli hyvä kesä, joka vielä lähtöpäivinä siilautui pihamaille.