Kävin sateiden tauottua katsomassa kuusentaimia, joita istutettiin viime kesänä puolen hehtaarin hakkuuaukkoon. Hyvin olivat alkaneet kasvaa ja sitoa hiilidioksidia. Hyvä näin, vaikka minua arvelutti kaataa korkeat kuuset. Ne kuitenkin alkoivat jo kuivua pystyyn tai kaatuilla. Kelopuita jätettiin pystyyn kololintuja varten, mutta mitään pesäkoloja ei näkynyt. Kaksikymmentä vuotta sitten tänne syrjäiselle peltoalalle istuttamamme kuusikko on kasvanut läpipääsemättömän tiheäksi ja korkeaksi. Pian pitää harventaa sitä.Se mikä ihmetyttää vähän väliä, on maan kasvuvoima ja maassa piilevä varasto. Mistä oli tänne kauas oli löytänyt tiensä kosteikkoalueen rohtovirmajuuri, vaaleanpunainen valeriaanakasvi? Ei sellaista siellä ennen näkynyt. Horsma, mökinakallekin kelpaava ruusu, oli levittäytynyt entiselle karulle kankaalle. Vaalea violetti oli tämän hetken pääväri. Lintutornista ei nyt näkynyt yhtään kurkea tai joutsenta, jotka asuvat suolla, järvestä kuivatetulla alalla, Matalasta järvestä yritettiin jo 1700- luvulla kuivattaa peltoa, mutta se ei koskaan onnistunut.
Kävin myös kallioilla katsomassa mustikkaa. Ei ole vielä kypsää.
Olen onnellinen, kun voin kulkea katselemassa luonnon värikästä kasvi-ja kukkatarhaa. Vielä voin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti