Isän kämmenellä

Istuin illalla saunan jälkeen ulkokuistin keinutuolissa ja
katselin. Oli hiljaista, ei ketään liikkeellä, ei tuultakaan, aurinko kultasi lähimetsän puunrunkoja. Ihmeellisesti ihminen oppii kaikenlaista, kun on pakko. Siis olemaan yksin päiväkausia ja viikkokausia, valmistamaan itselleen saunan, hakemaan itselleen vihdan, istumaan levossa. Nuorempana halusin jakaa jokaisen kauniin asian jonkun kanssa, sitä ei oikein nähnyt yksinään. Tämä blogissa jakaminen lienee  samaa juurta.
Sain monia ilahduttavia viestejä ja terveisiä miehen suvun jokakesäisestä "serkkuseminaarista", johon en nyt päässyt menemään. Se ilahdutti.

Elämä on tavallaan seikkailua loppuun saakka. Seikkailua siksi, että tulevat päivät ovat tuntemattomia, jatkamme kohti tuntematonta. Tulenko elämään kaikki elämän vaiheet loppuun saakka? Toiminnan supistuminen yhä enemmän, väsymyksen lisääntyminen, pysyminen yhdessä kodissa, elämästä pois jäävän, kuten täällä Torpalla tai saarimökillä olemisen, kaipaaminen, sairastelu, sairaalat, yksinäinen avuttomuus, kotipalvelun ja palvelukodin hakeminen, vuoteeseen jääminen, muistin menetys. Esimerkkiä tästä sain pari vuotta sitten, mutta toivuin vielä. Mieheni ei tarvinnut kokea loppuvaihetta, paitsi väsymisen.
Nyt istun tässä rakkaassa ympäristössä, nyt on nyt. Ensi viikolla odotan tulevaksi pojan perhettä, jota en ole nähnyt puoleen vuoteen. Voin elää vain tämän hetken, Isän kämmenen varassa.