Tasan viisi vuotta sitten oli myöskin sunnuntai. Ajelimme kotiin perhevierailulta Itä-Suomeen. Silloin en tiennyt vastausta loppuelämän suureen kysymykseen: Kumpi meistä kuolee ensin, kumpi jää yksin. Viikkoa myöhemmin sunnuntai-iltana tiesin vastauksen.
Nyt tiedän senkin, millaista minulla on ollut yksin jääminen, millainen prosessi se on ollut. Tänään istun tyynenä yksinäni. Katselen pihaani. Minun pihaani, ei enää meidän. Tiedän senkin, että aina kannattaa elää sitä hetkeä, mikä on, ei pelätä tulevaa. Ruohonleikkuria olisin kyllä voinut opetella käsittelemään silloin, kun oli opastaja paikalla.
Viisi vuotta... Minun pitää oikein terästäytyä joskus laskeakseni montako vuotta siitä on kun vääntelin käsiäni Oulun yliopistollisen sairaalan teho-osaston oven ulkopuolella odottamassa. Siitä on kauan ja silti voin hetkessä palata siihen kauhuun, kun sen muistan.
VastaaPoistaEipä ne hetket unohdu, mutta meille jäi vielä elämää elettäväksi.
Poista