Mustikkaa ja muistoa

Kotimaan matkailuuni tuli  useamman päivän välivaihe pikkumummolassa. Tulin tänne suoraan Nivalasta bussikyydillä. Yllätyksekseni huomasin, että kerrostalon vieressä olevassa rinnemetsikössä on paljon mustikkaa. Kirkon ja tien välissä on laaja, valoisa rinne. Korkeiden mäntyjen alla rehottaa enimmäkseen runsas ruohokasvillisuus, mutta myös mustikka-alueita on polkujen välissä. Eikun sangon ja noukkurin ostoon ja marjaan. Alkoi tuntua metkalta: Asunko täällä, olenko kotona? Olen poiminut eilen ja tänään yhteensä kymmenisen litraa. Marja ei ole kaikin paikoin kypsää, mutta enimmäkseen on. Muita poimijoita ei näkynyt. Torpan metsissä näkyi hyvin vähän pieniä raakileita. Pakastin jää tänne itsekseen hurisemaan ja odottamaan talvea, sisässään mustikkaa ja mansikkaa. Väsyin kyllä aika lailla kiipeilemään kivisessä maastossa, huimaakin.  Muisto vain on aika, jolloin vaivatta poimin ja kannoin kotiin kaksi täyttä sangollista.

Muistoissa on myös lähes tasan neljän vuoden takainen matkamme Itä-Suomeen, viimeinen retkemme yhdessä. Saman matkan teen kohta sisareni kanssa. Yksin ollessani tunnen vahvasti: Suru on menny syrämmeeni eikä se sieltä lähre.
Herättäjäjuhlilla minulle tuli outo kokemus. Näin kauempaa tutun näköisen miehen, arvelin ensin että televisiosta tuttu, mutta ei kuitenkaan. Minulle tuli pian niin huono olo, että piti mennä ensiapuun lepäämään. Palelin, sormet menivät valkoisiksi, hoitaja peitteli minut huovalla. Verenpaine oli koholla. Koko ajan mietin, kuka se mies oli, ja samalla, miksi sitä pitää miettiä? Tuntui, että hän tuntisi minut, jos menisin tervehtimään. Vähitellen mieleen nousi Seppo, opistot, sitten hautajaiset ja lopulta hitaasti kuin sumusta nimi. Mies oli Sepon entinen opistotyötoveri ja loppuun asti yhteistyökumppani, joka oli hautajaisissakin. Sitten olo parani. Ei ole helppoa nähdä muistutuksia hänestä, jota ei enää koskaan näe. Lähestytään vuosipäivää.