Kuuntelin keskiviikkona professori Teppo Krögeriä Ikääntyneiden yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian alaista ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippututkimusta. Hän sanoo, että Suomessa on miljardin euron vaje muiden pohjoismaiden vanhuskuluihin. Hän on päässyt hyvin julkisuuteen, tietoja ja kannanottoja on kysytty.
Mietin luennolla, millä siihen päästäisiin, että kuntapäättäjät ja veronmaksajat haluaisivat antaa rahaa vanhuksiin nykyistä paljon enemmän. Tarvittaisiin laaja kulttuurinen asennemuutos. Koko ihmisen elinkaari olisi yhtä arvokas alusta loppuun asti. Elinkaaren alku- ja loppupäässä ihminen on hauras ja tarvitsee paljon apua. Panoksensa elämään antanutta vanhusta hoidettaisiin samalla hellyydellä kuin elämänsä alussa olevaa pientä (päättäjien mielessä tulevaa veronmaksajaa).
Jos näin olisi, ei vanhuutta lähestyvän ihmisen tarvitsisi välttämättä toivoa kuolemistaan saappaat jalassa, vaan voisi rauhassa odotella omaa avunsaantivuoroaan. Toki se silti olisi monelle vaikea luopumisen prosessi, mutta muutoin sitä ei tarvitsisi pelätä.
Voimakas mediakeskustelu tuppaa viemään asioita laidasta toiseen. Edellinen vanhushoidon laitoskritiikki lopetti laitospaikat minimiin. Nyt ehkä hoitajamitoitusta korotetaan ja kustannukset nousevat sen mukaan. Edelleen suurimmassa pulassa ovat ne, jotka eivät enää pärjää ihmisarvoisesti kotona, mutta jotka eivät pääse mihinkään turvaan. Tärkeätä olisi nyt katsoa ja vahvistaa vanhushoidon kokonaiskenttää. Kotihoidon resurssien vahvistaminen sekä uusien ympärivuorokautisten hoivapaikkojen perustaminen olisivat yhtä tärkeitä asioita kuin olemassaolevien hoitopaikkojen parantaminen. Uusia tukemisen ja turvatun asumisen muotojakin pitäisi löytää. Tähän kaikkeen tarvittaisiin vähintään se miljardi ainakin parin vuosikymmenen budjetteihin, kunnes me suuret ikäluokat olemme päässeet maan multiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti