Kuin törmäpääskyt
puikkaamme pesäkolon
hiljaiseen piiloon.
Voisin antaa itselleni monta neuvoa tutustumisesta uusiin ihmisiin. Ja muistutuksia siitä, miten paljon meitä yksinäisiä on ja miten monella tavalla ihminen voi olla yksin.
Tässä talossa on 30 asuntoa ja niissä yksi tai kaksi ikäihmistä. Tervehditään rapussa, vaihdetaan joskus lauseitakin. Mietin välillä kahville kutsumista, mutta kynnys on korkea. Emmehän tunne toisiamme. Ei minuunkaan ole kukaan halunnut tutustua. Seinän taakse on muuttanut uusia ihmisiä, ovessa on uusi nimi. Jos olisin amerikkalainen, olisin (ainakin elokuvien mukaan) jo mennyt piirakkavati kädessä soittamaan ovikelloa ja toivottamaan tervetulleeksi.
Olen alkanut puhella vieraille ihmisille liukkaalla jalkakäytävällä tai uimahallin saunassa tai hammaslääkärin odotustilassa. Bussissa en sentään. Tilaisuuksissa voi jotain sanoa vierusistujalle. Sitten noustaan ja hajaannutaan tahoilleen. Kirkkokahvilla tapahtui ihme: pappi tuli pöytääni juttelemaan, kutsui keskiviikkokerhoon. Ei ollut nähnyt minua ennen. Minä olen nähnyt hänet kahdeksan vuoden ajan.
Seudulla on joitain perhetuttuja seitsemänkymmenluvulta. Ei ole pidetty yhteyttä vuosikymmeniin. Jos sattumalta tapaisi, juteltaisiin kyllä.
Lesken todellinen yksinäisyys alkaa, kun sisäinen vuoropuhelu vaimenee ja ääneen kommentointi lakkaa. Ja kun tietää, ettei ole kenenkään tärkein ihminen.
Vaimeni puro,
joka vuorilta loikki.
Sammal sen peitti.
Tutuille ja tuntemattomille puheleminen mikä missäkin pitäisi olla ihan tavallista elämää. Jostakin suomalaisilla siihen nousee pieni kynnys ja kun se kynnys on molemmilla puolilla, mitään ei tapahdu.
VastaaPoistaAsumme kymmenen asunnon ja kahden talon rivitaloyhtiössä. Pihassa usein kohtaa jonkun, aina ehtii jonkun lauseen vaihtaa. Yhdellä naapurilla on ystävällinen koira, hänen kanssaan jutellaan muustakin kuin säästä. Eräs yksin asuva naapureista aloitti joulukorttien vaihdon. Se ilahduttaa, kun kaikkia ei välttämättä jouluviikolla tapaa pihassa. Talkoopäivät keväin syksyin ovat mainio tapa kanssakäymiseen. Kerran muutamat naiset puuhasivat kesällä pihakirppiksen, ei siellä ostajia käynyt, niin se kuivui siihen.
Puhekaverin puute on yksinasuvalle todellista, sitä ei huomaa kahdestaan ollessa. Minä pidän paljon yhteyttä ystäviin sähköpostitse ja puhelimitse, tarkoituksella erityisesti heihin, jotka asuvat yksin tai joilla on yksinäistävä elämäntilanne kotona.
Oman kynnyksen madaltaminen, sen olen huomannut toimivan.
Rivitalossa näkee ihmisiä useammin ja tulee tuntemaankin helpommin kuin korkeassa kerrostalossa, olen huomannut.Vähän outo tämä elämäntilanne on. Annikki
Poista