Kuka saa elää?

Aluksi ajattelin, että on aivan mukavaa olla pienessä flunssassa ja luvan perästä makailla lueskelemassa koko päivä. Nyt neljäntenä päivänä olo on kivuliaampi ja rähjäisempi. Hammashygienisti piti perua. Ajanvaraaja kuuli puhelimessa pärskintäni ja sanoi heti, ettei terveyskeskukseen saa tulla tartuttamaan. Uusi aika on lokakuussa. Mistähän metron kaiteesta tai bussin napista minä tämän taas sain? Torpalle lähtökin siirtyy.

Sairaus, sairaudet ovat osa useimpien vanhusten ja monen nuoremmankin elämää. Olen ajatellut, että eutanasia pitäisi sallia vaikeimmissa tilanteissa, esim. pitkällisen tukehtumiskuoleman edessä. Nyt olen kuitenkin huomannut, että  tappamisen sallimisessa on riskinsä ainakin asenteellisesti. Kovaluonteisimmat ihmiset saattaisivat yhä useammin vaatia, että tuokin muistisairas horisko pitäisi jo saattaa päiviltä kuluttamasta yhteiskunnan varoja. On eri asia ajatella, että ottaisi  jo Luoja kärsivän luokseen.
Tämä jälkimmäinen ajatus nousee mieleen, kun veljen kaikenpuolinen hyvinvointi on romahtanut syntymäpäivien jälkeen ja hän on taas tiputuksessa sairaalassa.
Sairaus ja heikkous kuuluvat elämän kokonaiskuvaan. Huolenpito, kivun lievitys ja vaikka sedaatio loppuvaiheessa ovat elämää kunnioittavia. Eutanasian pitäisi olla äärimmäisen huolella rajattua ja omasta tahdosta tapahtuvaa. Minulla on  Omakannassa kirjattuna hoitotahtona, ettei minua saa loppuvaiheessa lääkitä, jos paranemisennustetta ei ole ja toimenpiteet vain pitkittäisivät loppua.
No, eiköhän tässä vielä päästä uloskin kevättä haistelemaan!