Kyllä se niin on, ettei suruprosessia voi kiirehtiä. "Toisena vuotena minulla oli kova ikävä", kertoi edistyneempi leskikollega. Sairauden ja muuton varjossa ajattelin, ettei minulle tule sellaista vaihetta, mutta niin kuitenkin on. Hiljainen murhe jäytää kuin turtunut kipu, joka tuntuu koko ajan. Ajellessani bussilla pitkin maata muistan paikat, joissa yhdessä kävimme ja missä piti vielä käydä. Tunnistan masennusta.
Pääsiäisviikko on syvällinen kärsimyksen ja ilon symboli. Murhe veljen puolesta painaa myös. Hieno pääsiäismessu kotikylän kauniissa kirkossa jäi valoksi mielen taustalle. Sellaiseen pitää tarttua.
"Nautin joka aamu, kun saan asua yksin ja tehdä kaiken juuri niinkuin haluan", sanoo toinen vielä pidemmälle ehtinyt leski. Sisustamisissa olenkin saanut tästä vinkistä kiinni ja muutenkin arvostan vapauttani. Mieheni ei kuitenkaan juuri mitenkään rajoittanut elämääni, rikasti kyllä.
Joskus olen päästänyt mieleeni ajatuksen, että uusi ihastus piristäisi mieltä, vaikka en tiedä pystyisinkö sellaiseen missään vaiheessa. Korkeintaan jonkinlainen etäsuhde voisi tulla kysymykseen. Eipä sellaisia vapaita miehiä ole tullut vastaan minulle eikä muillekaan tuntemilleni yli seitsemänkymppisille mummoille, aika on kulkenut ohitsemme. Niin sanottu eteenpäin meno voi olla uusi suhde nuoremmille, toivottavasti onkin, mutta minun ikäiselleni se on yksinelon harjoitus, elämän lahjoista kiittäminen menneessä muodossa ja nykyhetkessä. Kaikki vuorovaikutus lievittää yksinäisyyttä. Hyvä sisar,kotiseudun naisystävät ja lasten perheet ovat kiitosaiheita. Täällä mummanpesän kuvioissa en ole vielä onnistunut tutustumaan henkilökohtaisesti kehenkään uuteen ihmiseen, mutta yritän. Pitää taas oikein listata elämän hyviä asioita, taistella apatiaa vastaan. Ja nyt ulos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti