lauantai 14. lokakuuta 2017

Hautausmaalle

Alkuviikosta menemme sisaren kanssa laittamaan
talvikuntoon viisi hautaa kahdella eri hautausmaalla. Ajattelin laittaa valkoista kanervaa ja kotipihan kuusesta havut. Patterikynttilät ovat palaneet miehen haudalla koko syksyn. Laitetaanko ne muillekin haudoille, kuten tähän asti? Pitää siinä tapauksessa ostaa uusi lyhty rikkoutuneen tilalle. Hautojen laitto on minulle tärkeätä ja se on itsestäänselvä osa kulttuuriamme, pienillä paikkakunnilla ehkä vielä tärkeämpi kuin isoilla, luulisin. Myös ääneen lausumaton normisto liittää hoidon tason ja vainajan muistosta välittämisen toisiinsa. Kuinkahan hautausmaiden käy minun sukupolveni jälkeen? En voi ajatella, että lapseni lähtisivät syyspimeällä ajamaan 200-400 kilometrin matkan viemään havuja minun haudalleni. Toiselle hautausmaalle voi ostaa kesähoidon, toiselle ei. Minä hoitelen auttavasti myös erään kaukaisemman sukulaisen hautaa, jolla ei ole hoitajaa, mutta meille ei jää paikalle sukulaisia, jotka tätä tekisivät.

Polttohautaus ja tuhkan sirottelu luontoon tai muistolehtoon yleistyy. Monet eivät halua jättää jälkipolville haudanhoidon taakkaa, etenkään pitkistä matkoista.Tanskassa kerrottiin, että hautausmaat tyhjenevät, kun uusia hautapaikkoja ei osteta ja entiset ovat voimassa kaksikymmentä vuotta. Minulle hautausmaalla kulkeminen on samalla vierailu lapsuuden kotikylään ja naapureihin. Nyt viimeinenkin naapurinäiti on minun vanhempieni lähistöllä mullan alla. Miehen kanssa kävimme automatkoilla aina vieraillakin hautausmailla. Ne ovat kauniita puistoja, levähdyspaikkoja, menneiden aikojen ja ihmisten muistoa kunnioittavia lehtoja.

 Ihmisen kunnioitus liittyy myös kysymykseen vanhustenhoidosta. Miksi avuttomia ja hyödyttömiä vanhuksia pidetään hengissä, vaikka se tulee yhteiskunnalle kalliiksi, harmittelevat monet. Olen mielessäni kannattanut eutanasiaa, mutta nyt olen tullut varovaisemmaksi. Olen havainnut, että se voi tuoda mukanaan sen ajatuksen laajentumisen, että hyödyttömistä hoidokeista pitäisi päästä eroon. Toisenlainen ajatus on, että elämään kuuluu avuton ja apua tarvitseva alku ja usein myös samanlainen loppu. Elämän ponnistelujen jälkeen ihmisarvoon kuuluu saada kunnioitusta ja hellää hoivaa. Samaa tarvitsevat myös muissa elämänvaiheissa avuttomiksi joutuneet ihmiset. Mutta soisin kyllä kohtuuttomasti kärsivän ihmisen saavan lopun lähestyessä kaiken sen avun ja helpotuksen, mitä voi olla olemassa, myös kuolinavun.

 Minulle ei oikeastaan kuulu se, mitä minun jälkeeni haudoille tapahtuu. Vaikka mielelläni hoidan hautoja muistomerkkeinä, en mene sinne puhumaan edesmenneiden kanssa. Eivät he ole siellä. Muistoa voi kunnioittaa monella tavalla.

4 kommenttia:

  1. Annikki, sanoit: "...elämään kuuluu avuton ja apua tarvitseva alku ja usein myös samanlainen loppu...".
    Siinähän se on tiiviisti sanottuna ihmisen elämän kulku. Nyt kun on uutisoitu Niklas Herlinin äkkikuolema, olen kuullut monen huokailevan haluavansa kuolla yhtäkkiä, ettei joudu kärsimään kipua ja huonoa kohtelua. Itse en toivo äkkikuolemaa, haluaisin hyvästellä rakkaat ihmiset.
    Eutanasia on iso juttu, johon en ole vielä blogimietteissäni ottanut kantaa, ilmeisesti on puuttunut tarpeeksi voimakas heräte. Toistaiseksi voin vain todeta, että kipu on tullut tutuksi ja kuolema käynyt lähellä - en osaisi kumpaakaan kovin pelätä.
    Hautausmaakäynnit ovat rauhan ja kauneuden elämyksiä. Kauan sitten kuolleista muistaa enää harvoja välähdyksiä. Omat vanhemmat ovat saaneet lapsia varten kirjoittamassani elämäntarinassa ison osan. Keskenämme puolison kanssa puhumme joskus miten jonkun asian toivoisi toisen hoitavan, jos itse lähtee ensin. Ei niissä puheissa ole ahdistusta eikä kumpikaan toisen ajatusta torju. Kun molempien vanhemmat ovat jo poissa, on helppo mieltää, että itse on seuraavana vuorossa. En käy haudoilla juttelemassa, mutta joskus puhun ajatuksissani äidin kuvalle kotona. Kirjoittamalla olen parhaiten saanut jonkun mieleen nousseen asian suhteen rauhan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan, että seuraavakin sukupolvi löytää omat tapansa lähestyä elämän ja kuoleman kysymyksiä.

      Poista
  2. Minä olen aina viihtynyt hautausmailla. Lapsena oli mukavaa lähteä äidin ja äidin ystävän kanssa hautausmaakierrokselle, jonka aikana hoidettiin useita hautoja. Hautausmaalla oli kaunista ja kivoja oravia, joita varten oli mukana pähkinöitä. Isän kanssa hautausmaalla kävely oli hidasta, sillä pysähtelimme jatkuvasti eri haudoille ja isä kertoi tarinoita vainajien elämästä. Kun opin lukemaan ja laskemaan, oli jännää lukea merkillisiä nimiä, laskea, minkä ikäisenä he olivat kuolleet ja keksiä kuvitteellisia elämäkertoja ja miettiä, mitä sukua kukakin haudassa oli toisilleen. Muistan, miten eräällä Ahvenanmaan matkalla minut sai aina kiskoa hautausmailta ja olin kiukkuinen, kun piti lähteä aina liian aikaisin. Omat lapset olen raahannut myös usein hautausmaille ja nyt aikuisena he itsekin ehdottavat, että lähdettäisiin hautausmaalle... Jotenkin siellä aina tulee jonkunlainen suhteellisuudentaju maailmaan: sukupolvi toisena jälkeen on vähän aikaa keikkunut maailmassa ja sitten siirtynyt tuonpuoleisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno kuvaus hautausmaakulttuurista! Ja juuri tuo suhteellisuudentajun maisema, samanlainen kuin mikä syntyy kirkonkirjoja katsellessa, sukupolvien synty, kasvu, työ, uusi polvi tilalle, risti ja päiväys nimen viereen.

      Poista