Olipa aikamoinen kokemus tämä Suomalainen messu yliopiston juhlasalissa eilisiltana. Oli upeat kuvat Suomen historiasta, maisemista ja vuodenajoista eri puolilta maata. Oli hieno musiikki, tanssi ja vaihtelevat tunnelmat. Oli oikeastaan vähän hämmentävää, kuinka vahvasti karismaattinen herätyskristillinen julistus liitettiin kansamme vaiheisiin. Juhlasalin molemmat osat olivat täpötäynnä. Yleisö taputti ja lauloi mukana, vieressäni osattiin sanat ja sävelet. Ristilipulle moni nosti kätensä ylös. Yleisössä oli varmaan paljon niitä, joille osallistumisen tyyli oli tuttua vapaista suunnista tai niiden nuorisokokouksista. Kyllä siinä jäyhä körttiläinenkin vähän lämpeni.
Minulle tilaisuuteen liittyi omaa aikamatkaa. Juuri entistetyn, Alvar Aallon suunnitteleman yliopiston vessanovet olivat samoja kuin 51 vuotta sitten, kun ne ensimmäistä kertaa aukaisin. Kahvion pöydät olivat tuttuja. Samassa salissa olin istunut lukuisissa tenteissä, sanoen itselleni ohjeen: pää kylmänä. Suurkirkko oli kotikirkkoni monta vuotta. Uskontunnustuslaulu " näin minä uskon, totisesti uskon" oli pohjalaismurteinen. Tuli kiitollinen olo elämän vaiheista ja isänmaasta, johon on saanut syntyä. Voi kun osaisi olla tukena niille, jotka murrosikäisen herkkyydellä hapuilevat unelmiaan tämän hetken kovien realiteettien maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti