tiistai 4. huhtikuuta 2017

Elämän tarkoituksesta

Kovin suureellisia en tästä aiheesta osaa sanoa, mutta se on kysymys, joka usein hiertää ihmisen mieltä työelämän jälkeen. Eniten se hiertää niitä, joiden identiteetti on keskeisesti ollut työidentiteetti, joka on ollut  työinnostunut, kalenteri täynnä. Elämän hiljentyminen pelottaa ja ahdistaa monia, vaikka kuinka olisi elämän vapaa-aikaa odottanut.Mitähän se pelko pohjimmiltaan on?
Ensin työ, sitten huvi. Se on sisäistynyt niin hyvin, ettei siitä varmaan koskaan irtaudu. Eläkeläisen arjessa ei aina pysty ajattelemaan, että johan se työosuus meni.
En jaksanut oikein paneutua Merete Mazzarellan viimeisimpään kirjaan elämän tarkoituksesta. Kahlasin sen läpi, mutta se tuntui ainakin sillä lukemalla minusta liian teoreettiselta.
Mies kysyi minulta kerran, kun lapset olivat pieniä, mitä pidän elämän tarkoituksena. Melkein suutuin: - En minä nyt jouda tuollaisia ajattelemaan, tässähän sitä on syli täynnä.
Mikä on ihmiselämän tarkoitus? Jokin tehtävä, tarpeellisuus jossakin, suvun jatkaminen, muiden auttaminen, nautinto,läheiset ihmissuhteet, taivaaseen pääsy, taipumustensa toteuttaminen, ihmisenä kasvaminen, rakkauden levittäminen?
Onko ihmisen elämässä sitten enää mieltä, kun hän ei ole enää hyödyllinen, tarpeellinen, välttämätön, menevä? Ovatko kaikki työelämän ulkopuolella olevat turhia? Entäs sairaat, apua tarvitsevat, juopot, vanhusten palveluasunnot täyttävät ja muut, jotka eivät pysty olemaan muille avuksi?

Enhän minä tähän osaa vastata, mutta arvelen, että jokainen joutuu hakemaan olemassaololleen luvan ja mielekkyyden, jos ei halua elää apaattisena ja masentuneena. Voi elää niin täydesti kuin pystyy, olla elämässä mukana mahdollisuuksien mukaan.Eläkkeellä ollessani olen tästä aiheesta useinkin kirjoitellut.
Nyt on joskus aamuja, jolloin mieleen nousee kysymys: Mitä virkaa minulla on? Liitynkö taas johonkin eläkeläislaumaan, joka kokoontuu hetkeksi johonkin tilaan kuulemaan itsestäänselvää luentoa tai ilmoittautuu jollekin matkalle saadakseen aikansa kulumaan ja että olisi jotain odotettavaa.Kuinka paljon voin vielä vaatia elämältä? Miten sitten suu pannaan, kun elämänpiiri supistuu ja alan itse tarvita apua?

Koetan sanoa itselleni, että jokaisella, jolla on vielä elämän lahja, on lupa olla olemassa ja sellaisena, kuin miksi hänet on luotu ja siinä elämänvaiheessa, mikä on meneillään. Suoritusarvojen tilalle voi tehdä tilaa olemisarvoille, levolle, luonnolle, kauniille asioille, tälle hetkelle, nöyrtymiselle paikkaan sukupolvien ketjussa.Omassa elämässä voi olla loppuun saatettava asioita, esim. asioita puhuttavaksi ennen kuolemaa, anteeksi pyyntöjä ja antamista, elämänosansa kanssa sovun tekemistä. Tai tarvitaan tilaa uudenlaiselle rohkeudelle, oman elintilansa, arvonsa tai mielipiteidensä puolustamiselle, viimeinkin! Sitkeästi vaan.




uN



2 kommenttia:

  1. Äitini kyseli omaa tarkoitustaan täällä ololleen vielä 97 vuotiaana! Tiesin aina heti sanoa ainakin yhden tehtävän, mitä hän hoiti tunnollisesti - esirukoilijan tehtävä! Nyt häntä ei enää ole ja sillä paikalla tuulee...😢

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, jonkin mielekkyyden jokainen tarvitsee. Veljelläni on sama työ kuin äidilläsi.

      Poista