keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Surullista

Voi kun tuli surullinen, voimaton olo, kun kävin katsomassa veljeäni sairaalassa. Siellä hän makasi yksinään huoneessa iltapäivällä. -Oletko kipeä, kun et ole pyörätuolissa, kyselin. -Ei, väsyttää, hän sanoi. Hän kertasi  heti Sepon kuolemaa. Joi hän pullollisen punaista Jaffaa ja söi pieninä paloina antamani  leivonnaisen. Kyselin, onko hänellä paha mieli. Ei hän oikein vastannut, mutta oli masentuneen oloinen, erilainen kuin ennen. - Tämä peti minulla vain enää on, hän sanoi. -Vanhuspalvelujohtaja on luvannut  uuden paikan, kun niitä vapautuu, koetin vakuuttaa. -Siunausta vaan ja laita ovi kiinni, hän sanoi.   En heti lähtenyt, kävin odottelemassa hoitajia taukohuoneesta. - Ei ole sairauden takia petissä, vaan hän ei halua nousta. Viime aikoina joka toinen päivä hän haluaa olla sängyssä koko päivän ja ovi pitää olla kiinni. Minä olin luullut, että hän voi aika hyvin, kun voi olla ihmisten joukossa päivätiloissa ja kahden hengen huoneessa.
Hän suree varmaan sitä, kun ei pääse pesäpallokentälle eikä Esantuvan juhannusjuhliin, kuten aina ennen. Kai sairaalastakin erityisjärjestelyin tilaisuuksiin pääsisi, mutta liekö kunto enää riittävä. Ei hän edelliskerralla halunnut lähteä ulos edes parvekkeelle. Sellaista se on, totesivat hoitajat vain, kun puhuin masennuksesta. Tehostetun palveluasunnon vähiä paikkoja odottaa moni kotonaan ja tällä ns. kuntoutusosastolla. Kun osaisi itse kuolla ajoissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti