sunnuntai 27. elokuuta 2017

Minulle itselleni

Olen kehittynyt yhdessä asiassa! Osaan iloita asioista, vaikka kukaan ei ole niitä jakamassa eikä näkemässä. Olen tästä kirjoittanut ennenkin, mutta nyt se nousi taas mieleeni. Ennen, lapsesta alkaen, oli jotenkin vierasta ajatus, että hankkisin tai laittaisin jotain kaunista tai hyvää vain itseäni varten. Motiivina valmisteluun olivat aina muut, perhe, vieraat.
Eilen nautin niin perusteellisesti saunasta, jonka lämmitin itselleni. Olisin voinut kutsua saunavieraita, mutta silloin ei voi keskittyä omatahtiseen löylyjen ja lämpötilojen säätelyyn ja viipyilyyn. Porukkasaunominen on eri juttu, kiva omalla tavallaan niinkuin edellislauantaina. Lämmitin kunnolla, sain juuri mieleni mukaiset löylyt.
Viipyilin  lauteilla lempeässä jälkilämmössä siemaillen silloin tällöin saunaolutta, katselin saunan ikkunasta rauhallista pihamaisemaa. Muistelin ihania päiviä kaksivuotiaan seurassa kuluneella viikolla ja lepäilin pois jälkiväsymystä. Lähtiessäni kiitin Aitokiuasta. Tai miestä, joka sen pystytti.

Lämmitin myös ensimmäistä kertaa tänä kesänä tuvan takkaa. Se sujui hyvin, ei savuttanut, kun muistin  että aluksi pitää olla väylä auki ulos asti, että syntyy hyvä veto kylmään hormiin. Ruokaa laitoin sitten puuhellalla, sekin niin mainio ja monipuolinen kapistus. Lempeä puulämpö täyttää nyt tuvan. Ulkona on koleata ja sateista. Kun ilta pimenee, näkyy kaikista tuvan ikkunoista uusien aurinkolamppujen loiste niinkuin näkyi hänenkin laittamanaan.

Kaikessa tässä on takana miehen uurastus, että hyvää polttopuuta riittää. Ajatteliko hän viimeisenä kesänä puuvajassa pinoja rakennellessaan, että hän teki niitä minua varten? Ei hän koskaan ottanut puheeksi, miten elelisin, jos hänestä aika pian jättäisi, vaikka usein kuolemasta puhui. Puita hakiessani kiitän häntä.

Tässä siis ikäänkuin yhdessä elellään edelleen. Laitoin blogiin tunnisteen "Yksineläjän koulua". Tämä kuuluu siihen sarjaan. Mikähän se oppi nyt on? Jotenkin sisäistän ja otan ilolla vastaan sen hyvän, jonka hän näin konkreettisestikin minulle jätti. Hyvä olo on kantanut, vaikka en ole eilen ja tänään tavannut ketään ihmistä, hautausmaallakaan ei ollut ketään. Onko seuraava askel se, ettei minun tarvitse kirjata eikä julkistaa tuntemuksiani?

4 kommenttia:

  1. Älä nyt kumminkaan sellaista askelta ota! Ei sinun varmasti itsesi takia tarvitsekaan kirjata tai julkaista - vaan meidän lukijoiden takia. Leiviskät kiertoon eikä peltoon! :)

    VastaaPoista
  2. Joo, kaipa tästä on tullut kymmenessä vuodessa tapa, kirjoittaa ylös kun joku aihe alkaa sanoiksi muodostua. Tilastoista näkee, että lukijoitakin jokunen on, parikymmentä tiedänkin, mutta palautetta tulee vähän. Sikäli tämä on minulla enimmäkseen yksinpuhelua. Blogiin on paljon työläämpää reagoida kuin esim. Facebookiin, sen tiedän omasta kokemuksestanikin.

    VastaaPoista
  3. Nyt vasta löysin tieni tänne. Kiitos hienosta blogistasi. Itse huomasin eilisen postauksen kirjoitettuani, että teki valtavan hyvää kirjoittaa auki ne muutamat nöyryyttävät elämänkokemukseni. Ihana vapauttavaa. Uskon myös, että aina löytyy lukijoita, jotka todella ymmärtävät, mistä puhun. Sinun saunan polttopuutuntemuksesi on minulle myös tuttua. Jäin kuitenkin yksin mieheni löydettyä toisen, joten tunteeni hänen jälkeensä jättämiin polttopuihin on varmaankin erilainen. Viime kesänä vihainen ja kuluneena kesänä pystyin jo ajattelemaan niitä kiitollisuudella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva tavata täälläkin! Minulle tämäntyyppisen blogin kirjoittelu on kai lähinnä itsehoitoa ja palvelee sopeutumista loqppuiän vaiheisiin. On tärkeätä, että joku lukee, muutenhan voisi kirjoittaa vihkoon. Pienenkin blogiystäväpiirin olemassaolo on tärkeätä yksin elelevälle.

      Poista