perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuusi viikkoa sydänshokista

Mummanpesä on ollut edelleen oikein sairaspesä, jossa on tutkittu oireita ja luettu netistä yhä uusista riskeistä. Gastroskopiakin on koettu eikä vatsapuolella kuulemma silmämääräisesti näkynyt mitään huolestuttavaa. Näytteiden tulokset tulevat monen viikon päästä. Viimeksi nettiopinnoissa on paneuduttu kilpirauhaseen ja jännittyneenä odotettu lääkärin soittoa.
Lopulta soitti Mehiläisen nuorehkontuntuinen naislääkäri, (yleislääketieteen EL), jota en ole tavannut, mutta joka oli paneutunut laboratoriotuloksiin ja eilen tavatun lääkärin tekstiin. Hän oli sitä mieltä, etteivät arvot, vaikka niissä muutosta onkin, anna aihetta lääkityksen aloittamiseen. Hän kyseli ja paneutui asiaani ja elämääni, ja tulkitsi ne niin, että minulla on sympaattisen hermoston ylireaktio, taistele tai pakene, jäänyt päälle sydänsairaussokista ja se aiheuttaa monet oireeni. Hänen tekstistään luin, että sitä kutsutaan sympatikotoniaksi. Hän suositteli muun muassa kehon, erityisesti niskan ja selän rentoutusta sympaattisen hermoston rauhoittamiseksi ja mainitsi paikankin, minne hakeutuisin fysioterapiaan. Se on kävelymatkan päässä. Hän oli itsekin käynyt siellä hoidossa. Jäsenkorjaus tai vyöhyketerapia voisivat myös sopia.Hän puhui myös masennuksesta, joka on yleinen sydänoperaatioiden jälkeen, minkä hyvin tiesinkin. Hän kehoitti varaamaan itselleen soittoajan ensi viikolle jatkosta. Kilpirauhasarvoja seurataan. Tuntui merkillisen turvalliselta, kun pitkä puhelu loppui. Myöhemmin huomasin, että hän oli tehnyt lähetteen fysioterapiaan.
Omaterapiana olen edelleen kuunnellut hienoja rentoutusvideoita ja myös video-opastusta tunteiden tunnistamiseen ja hyväksymiseen. Olen kartoittanut, mitä tunteita olen tämän monimuotoisen yllätysprosessin aikana piilevästi tuntenut. Pelkoa, surua, kiukkua, turvattomuutta, avuttomuutta, ahdistusta. Minulla on kriiseihin reaktiona tekeminen, järjestäminen, ei niinkään tunteiden purkaminen. Tässä se ei nyt toiminut. Itkisin mielelläni, jos osaisin. Kun stressi ei purkaudu tunteina, se menee kroppaan, sanoi ystäväni, joka on samansorttinen.
Sairaalasta lähtiessä oli keskustelu hoitajan kanssa. Puhuttiin lääkkeistä, ruuasta,  liikunnasta, kuntoutuksesta, sydänyhdistyksistä. Ei puhuttu mitään tunteista, kokemuksesta, reaktioista, joiden kanssa seuraavana päivänä lähdettiin kotiin.
Kyllä niin mielelläni keskittyisin välillä johonkin aivan muuhun. Ehkä pikku hiljaa, jos tässä rauhoitun, saan voimia takaisin. Jos tässä nyt ollaan oikeilla linjoilla.

4 kommenttia:

  1. Voi miten hyvältä kuulostaa! Olen samaa mieltä siitä, että hoitoväessäkin on niin monenlaisia yksilöitä, toiset 'hoitavat virkaa tai tautia', toiset potilasta kokonaisena ihmisenä. Onneksi joskus sattuu kohdalle hyviä lääkäreitä ja hoitajia.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Todellakin! Keho ja mieli.Tuota läksyä olen minäkin opetellut tämän hengenahdistukseni kanssa. Kun astmani todettiin, yritin lääkärille kertoa elämnäntilanteestani, johon hän totesi hyvin ykskantaan: astma ei ole psyykinen sairaus!
    Taisteltu ja paettu tässä sitten onkin - ja nyt viimein löytyneet kyyneltenkin lähteet. Lempeä kehoterapia!

    VastaaPoista
  4. Eilen tuli hyvä olo ja tunne, että voisikohan joskus olla melkein terve taas. Mutta ei minua niin helpolla päästetä. Yöllä tunsin kipua rinnan kohdalla ja tunsin pintakipuja kylkiluitten välissä. Menin katsomaan peilistä, näkyykö jotain. Ja toisen rinnan alla oli isohko ruskea luomi, jota en ole ennen huomannut, en kyllä ole isllämlailla katsonutkaan. Mikä se on? Arvaatte, että taas sai sympaattinen hermosto suihkeen. Ja siitä itseä rauhoittelemaan. Nyt on aika varattu ihotautilääkärille keskiviikoksi, samalle joka keväällä teki melanoomatarkastuksen. Ja tälle eiliselle varasin tapaamisajan perjantaiksi. Rahaa kuluu, mutta yksityistä tarvitaan nyt.

    VastaaPoista