Muistellen

Torpan ikkunalla

Olen lueskellut Mumman raitamatto- blogiani niiltä vuosilta, joita yhdessä jaoimme. Kiitos näistä lahjavuosista, kirjoitin kerran. On ikävä Torppaan, luontoon, saarimökille, siihen toiseen elämään. Luin ja muistelin, surren ja kiitollisena. Ymmärsin kyllä iloita ja kiittää silloinkin, kun ne ajat olivat, mutta nyt ne tuntuvat kullanhohtoisilta. Kaipa joskus vielä pystyn Torpalla olemaan, mutta vieläkään ei ole kunto kohentunut. Katson kaihoten naapurin lähettämiä sisäkuvia, kuvittelen astuvani sisään. Rentoutusharjoituksissa sijoitan itseni sinne tuvan sohvalle, katselemaan auringonlaskun valaisemia puunlatvoja sekä kuutamoisia hankia. Naapureilla on Torpan avain ja he käyvät joskus siellä tarkastuskäynneillä.
Yhtäkkiä minua vaivaa korkea verenpaine, vaikka se on tähän asti ollut matala. Onneksi pääsin eilen lääkäriin, joka lähetti kilpirauhasarvoistani konsultaatiopyynnön endokrinologille. Kaikki ei ole kohdallaan. Pääsen tammikuun toisella viikolla Kelan kustantamalle sydänpotilaitten sopeutumisvalmennuskurssille. Jaksanko?
Yhteinen joulu pojan perheen kanssa vuokramökillä täällä lähistöllä oli hyvä. Lapsen jouluilo oli tarttuvaa. Tarkoitus oli ollut viettää joulu Torpalla, mutta tämä ratkaisu oli nyt helpompi. Oli myös metsän kohinaa, kuun vilahduksia pilvien raosta ja raikasta lumentuoksuista ilmaa ympärillä.
Tässäkin ajassa lienee paljon sellaista hyvää, minkä voi menettää ja jota saa myöhemmin kaivata.