Vanheneminen, yksinäisyys ja sairaudet ovat neljännen iän haasteita. Pitää sopeutua, hyväksyä väistämättömät muutokset, löytää suhtautumistapoja, tottua vaivoihin ja elää niiden kanssa. Ei se ole helppoa, jos on uupunut, voi huonosti, on kipuja ja monia oireita. Toimintakyvyn, erityisesti muistin ja mielen toimintojen menetykset pelottavat. Pitäisi kehittää vahva sisäinen elämä, joka antaa sisältöä niukkoihin päiviin ja joka kantaa mukanaan koko elettyä elämää, ainakin sen parhaita puolia. Pitäisi löytää sisäinen rauha ja tulevan toivo. Hyväksyä hitaus, odottelu. "Elämä opettaa, jos ei muuta niin hitaasti kävelemään". Pitäisi tehdä kaikkea mukavaa, mihin pystyy.
Olen tuntenut joitakin elämäntaidon mestareita. He kiittivät kaikesta, mikä sinä päivänä oli paremmin kuin jonain toisena päivänä. He tyytyivät siihen, mitä oli ja tekivät parhaansa. He eivät käyttäneet yhteydenpitoa valittamiseen. He löysivät aina jotain iloa ja odotettavaa.
Minua miellyttää Daavidin psalmin viimeinen lause: "Minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti". Ajattelen, että koti, viimeistä sairashuonetta myöten, voisi olla sisäisen levon paikka, jossa ihminen antautuu pyhän huolettomuuden valtaan, vaikka lääkkeidenkin tukemana. Usein toivottelen veljeni viimeiseen huoneeseen enkeleitä tuvan täydeltä.
Odotetaan alkaneelta vuodelta hyviäkin asioita!
Minä olen "kolmannen iän" kynnyksellä. Jos "neljännen iän" lähestymisen tiedostaa, voiko siihen valmistautua? Vai onko luopuminen joka tapauksessa aina yhtä sietämätöntä? Vai onko se(kin) luonnekysymys? Kun muistelen isää ja äitiä, isä tuntui sopeutuvan raihnaisuuteensa tyynesti, äiti ahdistui ja kiukustui. Myös vanhemmista sisaruksistani huomaan erilaista suhtautumista. Itse olen ollut koko elämäni kaikkia vaaroja pelkääväinen ja olen siihen piirteeseeni lopenkyllästynyt. Olisin kovin mielelläni lopun elämääni tyynesti kaiken vastaanottava. Mutta onko siihen mitään edellytyksiä?
VastaaPoistaNiinpä. Päivä vain ja hetki kerrallansa virren sitä haluaisi sisäistää. Minä usein hyräilen tuota virttä aamuisin ensimmäiseksi. Tai jotain muuta kiitosvirttä. Paitsi jos on takana todella huonosti nukuttu yö, silloin ei hyräilytä!
VastaaPoistaVarmaan tuo luonnekysymys on tässäkin mukana. Isäsi on sinulle hyvä esikuva. Toivon, että itseään voi opettaa hyväksymään elämän loppuvaiheen muutokset. Helppoa se ei ole, ainakaan jos hankalia vaivoja ja muutoksia elämänhallinnan tuntoon tulee äkillisesti, kuten minulle ja monelle muulle on tullut. Kun kirjoitin Pientä eläkekirjaa, pidin tärkeänä hyväksyä eletyn elämän kolhut ja tulevan vuoritien raskaat askelet osaksi elämäänsä,, jotta osaisi nauttia kolmannen iän mahdollisuuksista ja eläkelaakson kukkivista niityistä, iloita siitä mitä vielä ja nyt on. Hyvät muistot ja nykyhetken kiitosaiheet antavat voimia tyyneyden hakemiseen. En ole kovin pitkällä tässä. Päivä vain ja hetki kerrallansa! Annikki
VastaaPoistaOmien muutosten lisäksi näen joka päivä näiden talojen vanhuksia. Yksi valoisan näköinen täti istuu rollaattorinsa päällä monta kertaa, ennenkuin on päässyt perille 150 m päässä olevasta kaupasta pikku ostoksensa kanssa. Hän ja moni muukin vanhus koettaa kuitenkin reippailla ainakin tämän verran ulkoilmassa. En tiedä, mitä kaikkia vaivoja he kantavat, mutta näkyy että koettavat elää elämäänsä parhain päin. Pysähdyn hetkeksi juttelemaan.
VastaaPoista