Torkahdin aamulla uudelleen ja näin unta. Olin Torpan tupakamarissa. Kuulin, että joku tuli tupaan. Se oli Sepon nuorempi veli. Näin ikkunasta, että ulkona seisoi Seppo. Tukka oli jotenkin kummasti kasvanut sivuille. Eteisessä vastaan tuli poikamme, joka sanoi: -Ei isä olekaan kuollut. -Onko tämä taas sitä unta, jota näin kerran aiemmin, ajattelin. Portailla tuli Seppo vastaan ja otti minut lujasti karhunsyleilyyn. Hän oli lämmin ja elävä. Takerruin häneen ja aloin parkua ja huutaa tuskaani. Sitten kaikki haihtui.
Olin viikonloppuna tuntenut syvällä itsessäni vaikeita oloja ja ymmärtänyt, ettei suru ole ollenkaan ohi, vaikka on ollut taka-alalla. Jäin tyhjän päälle. Uni näytti ahdistuksen lohduttomuuden.
Viikonloppuna alkanut verenpainearvojen ja pulssin vuorotteleva heittely kiihtyi kuumaksi puristukseksi rinnassa ja päässä. Horjuin päivystykseen ja pääsin tarkkailuun. Odottelin kiireistä lääkäriä kaksi tuntia mittausten jälkeen. Hän oli sama kuin uuden lääkkeen viime viikolla kirjoittanut. Nyt uusin lääke jätettiin pois, entinen kohtuudella toiminut verenpainelääke kaksinkertaistettiin ja otettiin beetasalpaajat takaisin. Arpapeliä nämä lääkitykset taitavat olla. Saa nähdä, miten tämä toimii. Saan lähetteen sisätautipolille kilpirauhasen ja laihtumisen takia. Seitsemän kiloa on haihtunut.
Stressiherkkyyteni on noussut suuresti. Ei tarvitse olla kummoinen, aiemmin luonteva asia, toimi tai meno, kun keho ja mieli jännittyvät ikävästi. Vanhoja asioita nousee myös syyttävinä mieleen aikojen takaa. Aiemmin olen ollut muidenkin mielestä rauhallinen ja paljon toistenkin taakkoja kantava, jaksava ihminen.
Näin meitä riisutaan. Olen varmaan aina luottanut eniten itseeni. Nyt on pakko nöyrtyä ja myöntää, että en hallitse kaikkea, kehon ja mieleni reaktioita. Sydänperäisyys nostaa alitajuisia pelkoreaktioita, vaikka tietoisesti voisin olla valmis lähtöönkin, ellei elämän laatu parane. Miten muut monin tavoin vakavasti sairaat ja kipeät ihmiset pärjäävät? Jaan kokemuksia erittäin sairaan ja köyhän vanhan ystäväni kanssa. Eilen sain järjestetyksi hänelle ruoka-apua. En tiedä, ahdistaako tällaisen lukeminen teitä kovasti vai oletteko kiitollisia kaikista terveistä olotiloistanne?
Antaako tämä ahdinko tilaa uudelle elämän perustalle?
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaNo voi sentään. Hyvä on kun jaksat kirjoittaa ja kertoa tunteistasikin. Miten me muuten tietäisimme tai muistaisimme huokaista puolestasi Jumalan puoleen.
VastaaPoistaJotenkin minulla on semmoinen tuntu, että kyllä sinä vielä paranet. Surutyösikin on niin vielä vaiheessa. Unesikin siitä kertoo.
Ps. poistin aiemmin kirjoittamani, kun siinä huomasin niin monta virhettä ja olin jo napsauttanut eteenpäin. Nyt esikatselen...
Kiitos Marjatta. Sinä jos kuka tunnet surun. Onneksi sain nukutuksi hyvin viime yön. Nyt odotellaan, miten tämä lääkitys toimii.
PoistaKysyit, ahdistaako tällaisen tekstin lukeminen. Minulle ei nouse mieleen omakohtainen ahdistus, mutta kyllä myötätunto, kun luen pahastaolostasi. Toivoisin, että sinulla on hyvä olla.
VastaaPoistaJotenkin kummallisella tavalla, yleisinhimillisesti katsoen, tällaisen lukeminen on oikeastaan helpottavaa - vähän siihen ajatustyyliin kuin Tove Jansson muumikirjoissaan sanoi:"Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi." Olet kirjoittanut joskus jotenkin, että yksityinen on yleistä ja tässä koen juuri sitä. Näin voi käydä kenelle tahansa ja siksi ei ole vaarallista, vaikka minullekin kävisi. Ikävää se tietysti olisi, mutta koska asia ei ole minun hallittavissani, minun ei tarvitse ottaa asiasta syyllisyyttä.
Minua on aina jotenkin ärsyttänyt sellaiset sukulaisten puheet, joissa he ylistävät jonkun vanhuksen kuntoa tai terävyyttä ikään kuin se olisi kyseisen vanhuksen omaa onnistumista. No joo, totta kai voi vähän vaikuttaa liikkumalla ja syömällä sopivia - mutta nekään eivät ollenkaan aina vaikuta, koska sairaus ja dementia iskevät kehen iskevät kysymättä lupaa.
En tiedä, saako tästä mitään tolkkua. Mutta itselleni on eri asia olla surullinen, ahdistunut ja vaivainen rauhassa ja "luvalla" kuin se, että olen kaikkea tuota ja sen LISÄKSI vielä ahdistunut siitä, että olen ahdistunut ja koen, että minun pitäisi olla jonkunlainen muunlainen. Siksi tekstisi ei tuntunut ahdistavalta vaan pikemminkin lohduttavalta.
Hyviä ajatuksia, Anonyymi, kiitos! -Se on nyt näin, oli tätini vakiolause oman sairastelunsa vaiheissa. Koetan muistaa ja sanoa samoin. Hyväksyminen helpottaa tilannetta. Viime kuukausien kokemus ja muilta kuulemani on heikentänyt uskoa elämäntapojen vaikutuksiin.
Poista