Oi kun tänään paistaa aurinko! Illalla tuli kuu näkyviin, kuunvalo lankesi vuoteelleni. Näkyvät ne siis täälläkin. Kirkossa loistivat kynttilät ja verhojen läpi aurinko loi kauniita kuvioita seinälle. Ajattelin, että minun täytyy huomata hyviä asioita myös mummanpesässä ja sen ympäristössä eikä vain kaivata Torpalle. Enhän minä nyt mitenkään pärjäisi siellä. Pikku kotini on turvapaikkani, lämmin ja helppohoitoinen.
Tällä hetkellä verenpainelääkitys, joka viisi päivää sitten muutettiin, tuntuu toimivan. Kiitos siitä. Kun vielä saisi pari muuta aluetta kuntoon. Joka päivä tulee edelleen jossain kohtaa vaikea, paineinen olo. En saa selvää, mitä se on.
Kävin kylässä alempana samanlaisessa yksiössä asuvan henkilön luona, sellaisen joka tuli ensin käymään. Oli hauska nähdä samanlainen asunto eri tavalla kalustettuna. Olemme jutelleet rapussa aiemmin monta kertaa. Muitakin olisi, joita voisi käydä tervehtimässä. Voin käydäkin, jos olo on hyvä.
Eilen lapsuuskyläni Facebookissa ilmoitettiin, että on tehty latu koulun pururadalle ja järvelle. Latu kulkee lapsuuskotimme ohi, sen jonne meillä ei enää ole avainta. Minulle tuli kyynelet silmiin. Muistot lapsuuden laduista, paistuvan leivän tuoksusta hankien päällä sekä veljen kohtalo nostivat haikeuden ja surun. Siellä veli nyt innolla hiihtelisi, ellei olisi kuusi vuotta sitten vammautunut ja makaisi nyt aivan vuodepotilaana palvelutalon huoneessaan. Kirjoitin: "Minä hiihtelen hankia hiljakseen, minä hiihtelen siskojen kanssa..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti