sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Tässä ja nyt

Tulin Torpan tupaan sisään. Aurinko paistoi lännen ikkunasta viherkasveihin penkillä. -Ne eivät olekaan kuolleet talven aikana, ihmettelin. Muratti etenkin oli virkeän näköinen. Kastelin kasveja. Sitten vasta huomasin, että Seppo istui takan edessä ja oli jo sytyttänyt tulen, alkanut lämmittää. Oli hyvä olla, hymy nousi kasvoille.
Niin. Unta se oli. Tällaisia onnellisia kotiintuloja oli satoja parin vuosikymmenen aikana. Olen kiitollinen, että sellaisia oli. Luopumisen suru on unen jälkeen pinnalla.
Ajatukset harhailevat siellä täällä, mieli karkaa pois tästä hetkestä, ajatukset kertaavat ongelmia tai tulevia huolia. Meditaatiovideoita  kuunnellessa  ajatusten automaattisen vaeltelun huomaa helposti. Noissa kotiintulon hetkissä olin täysin läsnä. Onneksi en osannut pelätä omaa sairastumistani, se ei varjostanut elämää. -Ei kannata pelätä tulevaa pahaa. Se on ihan tarpeeksi kamalaa sitten kun se tapahtuu, sanoi hän syöpäleikkaustensa jälkeen kauan sitten.
Mikä tässä ajassa ja hetkessä ja paikassa olisi minulle hyvää, miten olisin läsnä ja elävä tässä vaiheessa, vaivojeni ja yksinolon kanssa? Ainakin eilen oli mukava istua saunassa sitruuna-eukalyptuksen tuoksussa. Naisten kolmekymppiä oli jännittävä tänä aamuna.

2 kommenttia:

  1. Tuon kun oppisikin, olemaan ennalta huolehtimatta ja pelkäämättä. Jospa muistasin ton Sepon ohjeen, kun seuraavan kerran ennenaikaiset huolet iskevät pintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Hän kävi tuohon kovan koulun kolmikymppisenä. Mieli haluaa varautua, estää, osata toimia pahassa paikassa. Pyhä huolettomuus olisi ainakin ikäihmiselle lahja!

      Poista