lauantai 18. toukokuuta 2019

Merkityksellisyyden voima

Merkityksellisyyden voima, jota samannimisessä kirjassaan käsittelee Emily Smith, on tuntunut oloissani viime päivinä. Hänen mukaansa yksi merkityksellisyyden piirre on, että on osa jotain itseään suurempaa ja voi vaikuttaa siihen. Irrallisuus ja anomia ovat sen vastakohtia. Se voi olla niinkin vähäistä kuin se, että Torpalla olen osa sukupolvien ketjua, jolle tämä tila on ollut tärkeä elämän ja ponnistelun keskus, olen viides tilan haltija. Olen osa harvalukuisia naapurustoa, joka noteeraa paikallaoloni ja seuraa sitä. -Et ollut vielä viime viikolla täällä, sanoi palveluauton kyytiläinen. Säleverhot olivat samalla lailla kuin edellisviikolla. Sekin, että tuntee ihmisiä taustoineen ja sinut tunnetaan, tervehditään, tuo kuulumisen tuntua. Pienellä paikkakunnalla ihmiset sijoittuvat helposti tunnettuusverkostoon. Minua huvitti ketjun viriäminen, kun minulle kerrottiin äskettäin erään naisihmisen isän nimi. Samalla tiesin, kuka oli naisen veli ja ahaa, tämä oli se nainen, joka kertoi toisen sisarensa menettäneen ystäväni sisarelle hätkähdyttävän tiedon, että hänen leskeksi jäänyt veljensä menee nopeasti uudelleen naimisiin. Tällaiseen kiinnittää huomiota, jos vastakohtana on ympäristö, jossa ei tunne juuri ketään eikä juttelukaan liitä ihmistä mihinkään taustaan.

 "Kylällä" eli keskustassa tapasin monia mieluisia tuttuja diakoniakirppiksellä (josta ostin kympillä neljä hyvää vaatetta) sekä illalla körttikuoron ihanassa konsertissa kristillisellä opistolla. Yksi ihminen soittikin jälkeenpäin, että kun hän ei siellä päässyt puheilleni. On tämä paikallinen körttiväkikin ryhmä, johon aloin täällä asuessamme jotenkin kuulua, erityisesti mieheni toimiessa aktiivisesti opiston luottamustoimissa. Moni eläkeläinen löytää merkityksellisyyttä elämäänsä sitoutumalla tehtäviin ja vastuisiin, mutta minä kuulun ikävä kyllä niihin, jotka enimmäkseen pelkäävät sitoutumista uusiin asioihin. Kuoro on erityisen voimakas merkityksellisyyden kokemisen paikka, jossa oma ääni on osa suurempaa kuoron kokonaisuutta. Itse en pääse kuorokokemuksesta osalliseksi muutoin kuin kuuntelijana. -Tämä on vuorovaikutteinen tilaisuus; kuoro laulaa ja me kuuntelemme, sanoi juontajana toiminut, vitsailuistaan tunnettu eläkepappi.

 Haluatteko kuulla körttivitsejä, joita tämä juontaja sirotteli esille? Mikä on maailman ohuin kirja? Ruotsalaisten uroteot toisessa maailmansodassa,saksalaisten sotahuumori vai körttiläisyyden dogmatiikka? Hän kertoi kokeneensa isossa marketissa eksistentiaalista ahdistusta ja meni sen takia kysymään neuvonnasta, mikä on elämän tarkoitus. -Voi en minä tiedä, kun olen täällä uusi, vastasi tyttö. Kolmas vitsi nauratti minua kovasti. Pappi kulki palvelukodin käytävällä ja kysyi papinkaulustaan nykien vastaan laahustavalta vanhukselta:-Tiedättekö kuka minä olen? Mummo tiiraili häntä hyvän aikaa ja vastasi sitten: -En minä kyllä tiedä kuka te olette, mutta kysykää hoitajalta. En ole mitenkään päättänyt, että jatkan kirjoittamista, mutta näköjään taas kirjoitin!

2 kommenttia:

  1. Kiva, kun palasit blogillesi kuulumisia kertomaan. Silloin tällöin olen kurkannut, onko elonmerkkiä! Ennen kaikkea kiva kuulla, että vointisi on tasaantunut. Meidän iässä se merkitsee aika paljon, millainen päivä kulloinkin tulee. Jos ravistautuu irti oman olotilan seurailusta, se yleensä toimii hyvänä vastavoimana.
    Kiitos myös körttivitsikimarasta, nauroin oikein kunnolla pitkästä aikaa, erityisesti tuolle viimeiselle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotkut ovat kyselleetkin elonmerkkiä, ja nyt tuntui mukavalta kirjoittaa. Joskus ei auta sekään, että kiinnittää huomiotaan itsen ulkopuolelle, mutta tinnitukseen se sopii. Joo, vanhushuumoria sopii esittää ainakin, jos itse on jo lähellä sitä, että hoitajan varassa on tieto, kuka minä olen. Viittaan kirkkopäivien huumorikeskusteluun.

      Poista