torstai 9. tammikuuta 2020

Kyläsieluiset

Missähän se vika oikein on, kun en tahdo kotiutua tähän kaupunkielämääni? Torpalla olo aina hidastaa asettumistani tänne. On hiljaista, kolmeen päivään en nähnyt yhtään naapuria, nyt kuudessa päivässä olen rapussa nähnyt kaksi. En minä Helsingissä tai Espoossa asuessamme paljon naapureihin ehtinyt huomiota kiinnittää. Tyttären olen kyllä tavannut kaksi kertaa. Kävimme syömässä sekä ostamassa minulle maton ja painopeiton. Hakeuduin SPR-ryhmän palaveriin, jossa sovittiin vierailuista paikallisissa palvelukodeissa kerran kuussa, mutta moni päivämäärä oli heti minulle epäsopiva. Jumppa- ja venyttelyryhmissä olen käynyt, mikä on mukavaa. Kyllä minussa jokin vika on, kun en löydä itselleni sopivia tapoja asettua ja viihtyä luonnikkaasti täälläkin. Olen aina kuin jalka toisessa paikassa. Piristyin heti, kun poika soitti ja pyysi tulemaan heille ensi viikolla. Mikähän olisi ääni kellossa, jos jäisin koko talveksi Torppaan? Tai hakisin asuntoa tuosta yhteisöllisestä asumisoikeustalosta, josta jo tunnen muutaman ihmisen. En minä monia ihmisiä tarvitse.
 Kai minä olen luontainen pikkukyläläinen. En tosin ainoa. Yksi lääkäri vastasi muuttotiedusteluun, että eihän hän ikinä isoon kaupunkiin muuta, eihän häntä siellä kukaan tunne. Kun hän pienellä paikkakunnalla polkee kylänraittia pyörällään, kaikki tietävät kuka siinä menee ja arvaavat myös, minne menee. Olemme siis pikkukyläsieluisia. Olla osa harvaakin yhteisöä on jotain olennaista. Käsityö on minulle viihdyttävää, mutta nyt on pidettävä tauko, kun niska ja selkä särkevät. Miniän tuomat kaksi kerää Seitsemää Veljestä riittivät kuvan mukaisiin laitoksiin. Nyt olisi idea tehdä nukenhame muista loppulangoista tuon kaulurin ohjeeella, mutta täytyy odotella jonkin aikaa. Jospa se tästä taas, kun sai perusteellisesti valittaa ja täysikuu katselee täälläkin maan elämää!

2 kommenttia:

  1. Kun käymme tädin luona 6-kerroksisessa espoolaistalossa, hän valittaa useimmin nykyään, ettei talossa ole lapsia. Vanhusväkeähän isoissa kerrostaloissa enimmäkseen asuu,ja he ovat hissukseen oviensa takana. Isossa talossa yksinäisyys voi tuntua murskaavalta. Aso-asunnot eivät taida sen kummempia olla, vuokra vain on korkeampi, kun siinä maksetaan seiniä samalla. Senioritaloissa asuvat valittavat ihan samaa, ei kukaan kaupunkilainen käy naapurissa spontaanisti. Meidän seurakunta perusti keskustaan Olohuoneen, jossa on kaikenlaista ohjelmaa pitkin viikkoa, mm. silloin tällöin kaveritreffit, jolloin autetaan eläkeläisiä tutustumaan toisiinsa. Vapaaehtoiset eläkeläiset sitä pyörittävät, papit ja diakonit käyvät vuorollaan.
    Onko niin, että tutussa torpassa maalla yksinäisyyskin tuntuu tutummalta, kun on sitä monenlaista kunnossapitoaskaretta, joka kaupunkiasunnosta puuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän omakotitalo on jonkinlainen seuranpitäjä, joka antaa tekemistä. Nytkin pitäisi seurata, kuinka katto kestää säänvaihteluita. Harvalukuinenkin naapurusto on elävä yhteisö, jonka jäsenenä on poissa ollessaankin, kun ohikulkijat katsovat, onko säleverhojen asento muuttunut eli onko tullut paikalle. Vuokran korkeus on syy, miksi en ole hakenut asuntoa yhteisötalosta. Tämän talon asukkaita ei näy missään ohjatuissa toiminnoissa eikä kirkossakaan, pysyvät kotona tai mökeillään, kenellä on.Useimpien kanssa vaihdetaan muutama ystävällinen lause hississä, jos satutaan yhtä aikaa.

      Poista