Kyläsieluiset

Missähän se vika oikein on, kun en tahdo kotiutua tähän kaupunkielämääni? Torpalla olo aina hidastaa asettumistani tänne. On hiljaista, kolmeen päivään en nähnyt yhtään naapuria, nyt kuudessa päivässä olen rapussa nähnyt kaksi. En minä Helsingissä tai Espoossa asuessamme paljon naapureihin ehtinyt huomiota kiinnittää. Tyttären olen kyllä tavannut kaksi kertaa. Kävimme syömässä sekä ostamassa minulle maton ja painopeiton. Hakeuduin SPR-ryhmän palaveriin, jossa sovittiin vierailuista paikallisissa palvelukodeissa kerran kuussa, mutta moni päivämäärä oli heti minulle epäsopiva. Jumppa- ja venyttelyryhmissä olen käynyt, mikä on mukavaa. Kyllä minussa jokin vika on, kun en löydä itselleni sopivia tapoja asettua ja viihtyä luonnikkaasti täälläkin. Olen aina kuin jalka toisessa paikassa. Piristyin heti, kun poika soitti ja pyysi tulemaan heille ensi viikolla. Mikähän olisi ääni kellossa, jos jäisin koko talveksi Torppaan? Tai hakisin asuntoa tuosta yhteisöllisestä asumisoikeustalosta, josta jo tunnen muutaman ihmisen. En minä monia ihmisiä tarvitse.
 Kai minä olen luontainen pikkukyläläinen. En tosin ainoa. Yksi lääkäri vastasi muuttotiedusteluun, että eihän hän ikinä isoon kaupunkiin muuta, eihän häntä siellä kukaan tunne. Kun hän pienellä paikkakunnalla polkee kylänraittia pyörällään, kaikki tietävät kuka siinä menee ja arvaavat myös, minne menee. Olemme siis pikkukyläsieluisia. Olla osa harvaakin yhteisöä on jotain olennaista. Käsityö on minulle viihdyttävää, mutta nyt on pidettävä tauko, kun niska ja selkä särkevät. Miniän tuomat kaksi kerää Seitsemää Veljestä riittivät kuvan mukaisiin laitoksiin. Nyt olisi idea tehdä nukenhame muista loppulangoista tuon kaulurin ohjeeella, mutta täytyy odotella jonkin aikaa. Jospa se tästä taas, kun sai perusteellisesti valittaa ja täysikuu katselee täälläkin maan elämää!