Eilen aamupäivällä olin kävelemässä omakotialueen keskellä kulkevaa tietä. Ajourat olivat sulana, muutoin oli melko paksusti lunta. Kuljin varovasti uraa pitkin. Jalat olivat vähän huteran tuntuiset. Vastaan tuli ajoeste autoille ja minäkin päätin kääntyä siitä takaisin.
Takanani käveli mies, joka kysyi minulta: -Eikö kotia löydy? Hämmennyin, vastasin: -Minä olen vain kävelyllä ja käännyin jo takaisin. -Missä sitten asut ? -Tuolla kerrostaloissa, vastasin. Hän jatkoi matkaa ja mutisi:- Täällä asuu joku vähän samannäköinen...
Siis minua luultiin dementoituneeksi, joka ei osaa kotiinsa! Olikohan kävelynikin epävarman näköistä, niin että hän kiinnitti minuun huomiota? Kai se oli ystävällisyyttä harhailevaa kohtaan. Olen minäkin Espoossa saattanut eksyksissä olevan vanhuksen palvelutaloon, kun hän kysyi neuvoa. Onneksi vielä osasin ilman apua omalle ovelleni!
Huh, nolottaisi jos kävisi noin.
VastaaPoistaJoskus kuitenkin erehtyy. Pari viikkoa sitten tosivanha herra nojasi ostarin aitaan. Päässä kävi, että sairauskohtaus tai muu avun tarve, ja otin askelen hänen suuntaansa tiedustellakseni vointia.
– Minä oon vaan ryypänny, mies hoksasi tarkoitukseni.
Rehellinen ajatukseni olisi ollut, että tämä herrahenkilö oli niin vanhan näköinen, ettei räkäkänni sopinut selitykseksi, kun asianomainen oli kaikin puolin siisti eikä rappiolla.
Olisikohan mies loukkaantunut, jos olisi tajunnut, että oli mielestäni liian vanha kännäämään lähiökapakoissa?
Hyvä toki on, että kysytään ystävällisesti, tarvitseeko joku apua, jos siltä näyttää! Ettemme vain kulje ohi. Joskus se apu voi olla tosi tarpeen, myös minulle.
Poista