On kuin olisi juhannus, kun syreeninkukkien tuoksu ympäröi kuistin portaat. Pihlaja kukkii, niin myös suopursu ja puolukka. Katselin metsiä pyöräillessäni aamuvarhain pohjoistuulessa. Omenapuut alkavat varistaa terälehtiään. Alkukesän asiat ovat kohta ohi. Millaista lienee juhannuksen aikaan?
"Luonnonrytmin seuraaminenkin on toivossa elämistä. -- Suomen elävät vuodenajat antavat vähän liikkuvallekin ikääntyvälle vaihtelua ja muutoksen odotusta", kirjoitin Pieneen eläkekirjaan kohtaan "Jotain odottamista". Siis ihmetellään tämän kesän vaiheita.
Otin tuon kirjasen käteeni kirjahyllystä pitkäveteisen sunnuntaini kuluksi yli kolmen vuoden jälkeen. Katselin sen loppulukuja, joissa koetan hahmotella elämän loppuvuosien aikaa ja sen vaatimia elämäntaitoja. "Heikkenemisen, sairauden ja kuoleman hyväksyminen vapauttaa tulevan pelosta. -- Isoihin haasteisiin on vastattava heikentynein voimin. Siihen tarvitaan syvällistä elämän hyväksymistä ja halua tarttua elämän valopilkkuihin". Silloin se tuntui vielä teorialta, johon ei omalla kohdalla oikeastaan pystynyt uskomaankaan, kun kehossa ei nakertanut mikään jatkuva vaiva ja lääkedosetti olisi ollut tyhjä.
Muistelin esivanhemmistani tai sukulaisista kuulemiani kertomuksia. Jotkut ovat olleet kuin valoläikkiä, joista on jäänyt valoisa muisto jälkipolville. "Millainen minä olen ja millaisen jäljen jätän itsestäni?-- Voisimme jättää niille, jotka tunsivat meidät tai tulevat kuulemaan meistä, valoisaa uskoa elämään. -- Itsekasvatusta voi harrastaa vielä vanhanakin. -- Pintaan nousee kiitollisuus siitä hyvästä, mitä vielä on tallella." Onpa minulla siis vielä tavoitteita, jos entisen itseni neuvoja noudatan!
n!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti