Kuoleman ajatuksia

Helle on laskeutunut Torpankin pihoille ja lämmittänyt tuvan rakenteet läpikotaisin. Pidän varjopuolen ikkunoita auki, että tulisi vähän läpivetoa. Aurinko ei tässä määrin ole ystäväni. Muistin, että minullahan oli melanooma ja sain tunnin pituisen opastuksenkin auringon välttämiseen. En ole ollut auringonpalvoja ennenkään, mutta toivoin toki aina saavani vähän rusketusta. Nyt pysyttelen sisällä. Sade olisi virkistävää.
Lueskelen vintiltä vanhoja kirjoja, eilen luin leppoisasti Orvokki Aution "Puimakone bulevardilla" ja nyt on menossa Maija Asunta-Johnstonin "Onnellisen naisen vuosi". Tätä vartenhan niitä kirjoja säilytellään! Illalla kastelen kukkia. Mahtaako nyt käydä niinkuin muutama vuosi sitten, että kaikki täällä kukkiva on jo lakastunut juhannukseen mennessä, syreenit ja pihlajat myös? Mutta on valoa, on vihreyttä, käki kukkuu, olen täällä.
Kuolema liikkuu mielessäni ja päässä hyrisevät vaihtuvat iankaikkisuusvirret. Nyt alkoi "Jos kutsuis minut kuolema tän yönä täältä pois". Mietin, miten lapsi ymmärtää kuoleman. Kolmivuotias lapsenlapseni ei ollut hautajaisissa käytännön syistä. Minusta tuntuisi vaikealta selittää arkkua ja hautaan laskemista hänelle, vaikka jollain tavoin olen käsitellyt asian aikanaan omien lasteni kanssa. He olivat äkillisesti kuolleen isäni hautajaisissa viisi- ja kuusivuotiaina. Isommat lapsenlapseni olivat ensi kertaa tätini hautajaisissa saman ikäisinä.

Lapsuudessani oltiin naapurien hautajaisissa ja asia oli jotenkin luonnollinen. Isoisäni kuoli, kun olin alle nelivuotias. Muistan hänestä monta asiaa täältä Torpan piiristä, mutta hautajaisia en muista. Olin alle kuusivuotias, kun kotonani syntyi kotisynnytyksessä kuollut pikkutyttö. Hän oli äitiysavustuslaatikossa kuin nukke, vähän verta oli tullut korvasta. Kosketin poskea, se oli kylmä. Äiti sanoi, että hyvä kun pääsi pois, ei joutunut kärsimään elämän vaivoja. Hänet haudattiin naapurin mummon hautajaisten yhteydessä. Isä kantoi pienen arkun hautaan. Äiti puhui usein, ettei kuolemaa tarvitse pelätä ja siitä pitää puhua. En muistakaan pelkoja ennenkuin yhdeksänvuotiaana. Illalla sängyssä havahduin siihen, että isä ja äiti voivat kuolla, kuinka minun sitten käy? Kun olin kymmenvuotias, kuoli luokkatoverini Sisko aivokalvontulehdukseen. Menin yksin hautajaisiin. Hautajaispäivä oli kuuma ja arkusta levisi ruumiin haju. Kylmätiloja ei silloin ollut. En pystynyt syömään, oksetti,ja lähdin kovaa vauhtia polkemaan pyörällä kotiin. Sen jälkeen en mennyt pitkään aikaan hautajaisiin.

Kolmivuotias sanoi syntymäpäivänsä edellä yllättäen, että pappa tulee synttäreille, kyllä se tulee. Hän oli neljän kuukauden, kun mieheni kuoli. Pappa on hänelle tuttu valokuvista ja siis jotenkin olemassa. Yhdessä kuvassa pappa katselee häntä niin lempeästi. Olen sanonut, että pappa on taivaassa. Hän sitten osoitti miehiä korkean talon katolla ja sanoi: -Pappa on tuolla. Koetin selittää asiaa laajemmin. Netistä löytyy monia artikkeleita lapselle kertomisesta. Niissä kehoitetaan ottamaan pienikin lapsi mukaan hautajaisiin ja kertomaan kuolemasta välttäen esim. nukkuminen-sanaa, ettei lapsi ala pelätä nukkumista.Lapselle voi sanoa, ettei itsekään tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Alle kuusivuotias ei ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Vaikeatahan se on aikuisellekin. Kristillisen katsomuksen mukaan lapselle voi puhua taivaasta. Kuinka kuolema selvitetään lapselle ilman kristillistä pohjaa? Minua yllättää oma herkistymiseni asiassa tämän lapsen kohdalla, ehkä kun se liittyy mieheeni - tai minuun. No, koko asian selvittämisen hoitavat kyllä hänen vanhempansa.