torstai 27. heinäkuuta 2017

Nostalgiaretki


Tämän vuoden nostalgiaretki kotikylään sisaren kanssa  jätti haikean tunteen. Kiersimme pururadan komeassa harjumaastossa, jossa lapsena laskettelimme, kävelimme kaunista entisellään olevaa tietä kotirantaan, jossa kävin uimassa tämän vuoden rituaaliuinnin. Vietimme aikaa hautausmaalla hoitaen hautoja ja tavaten muutamia tuttuja. Siellä on kotoista, kun omien läheisten lisäksi kaikki naapurinäidit ja -isät lepäävät siellä.

Pysähdyimme rantatien varrella juttelemaan kotimökin nykyisen omistajan kanssa. Hän esitteli pihassa hankkeitaan ja iloitsi uudesta kotipaikastaan ja sen maisemista. Järki sanoo, että näin on hyvä. Tunteet ovat jälkeenpäin vähän haikeat: sehän on meille niin perin tuttu koti kaikkine nurkkineen ja tuttu mäki maastoineen, kasveineen ja avarine näkymineen, ollut suvussa 130 vuotta. Isän isovanhemmat tulivat paikkaan torppareiksi vuonna 1887. Talossa sisällä ovat kaikki entiset tutut huonekalut ja vajat ovat täynnä veljen itselleen tekemää polttopuuta.
Näin on hyvä, kun tämä ratkaisu hakematta ilmaantui. Ei meistä kukaan voisi asua siellä ja kunnostaa paikkaa. Järjellä ajatellen.

2 kommenttia:

  1. Annikki,
    huimaa, miten samoissa tunnelmissa olemme olleet tahoillamme kumpikin. Nostalgiaretket (= kaipaus, haikeus, koti-ikävä) sisältävät niin paljon monenlaisia tunteita ja muistoja sekä haikeita että iloisia. Niillä on aikansa ihmisen tunne-elämän kierrossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu etuoikeudelta, että voi mennä lapsuusmailleen ja elää monenikäisen itsensä kokemuksia uudelleen. Minun lapsillani samaan ei ole juurikaan mahdollisuutta.

      Poista