Vappuaattona 2014 kirjoitin Mumman raitamattoon "vappuajelusta" mieheni kanssa. Kiersimme erään lähistön metsätien kotiseutumatkailuna. Nyt lähdin huolletulla Ainollani ajelemaan omakotialueen läpi kohti jatkotietä ja uusia alueita, joilla en ole vielä ajanut. Sieltä kiertelin takaisin rautatiesillalle ja kävelin rautatien yläpuolisella rinteellä kulkevaa metsäpolkua eteenpäin. Kilometrin mäkikapuilun jälkeen tulin rantaan, josta pitkä pengerrys vei junaraiteet järven vastakkaiselle puolelle. Vietin laiturilla viileän kesähetken. Sorsa tuli seurakseni ja puhdisteli kovasti itseään. Kotiseutumatkailua tämäkin.
Vihreätä ei täällä näy eikä valkovuokkometsiä. Vain sammal on vihreätä. Silmut kyllä suurenevat, vedet ovat vapaina ja linnut laulavat. Ehkä kesä tulee tänäkin vuonna.
Noin kolme vuotta sitten ajelin samalla suunnalla ja ihmettelin voimattomuuttani. En tiennyt enkä arvannut, että sydämen sepelvaltimot olivat tukkeutumassa. Nyt tilanne voi olla parempi, mutta en uskalla kovasti ponnistella vastamäkiä ylös ajaen, kun en tiedä tämänhetkistä verisuonten tilannetta.
Yksinäistä on vapunvietto nyt niinkuin jo monena vuonna ilman koronaakin, joskaan vappua ei meillä ole erityisemmin vietetty. Lapsuuskotini perinne oli perunoiden nosto kellarista itämään.
Tein tyttären perheelle pari kassillista vapputarjottavia. Jotakin roolia ja osallisuutta ihminen kaipaa.
Tämä blogikirjoittelu on eräänlaista seuraa, yksipuolista tosin. Omasta elämästä kirjoittelu ylläpitää olemassaoloa ja minuutta jollakin tavalla. Usein itsekuvauksiin liittyy aika lailla fiktiota, tietyn identiteetin luomista. Voi sitä olla minullakin. Ainakin tähän ikääntyvään olemassaoloon ja päivien ketjuun liittyy niiden tarkoituksen hakemista ja mielensä aina uudelleen noutamista..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti