lauantai 30. tammikuuta 2021

Haave vai varjo?

Haaveilin omasta, tyhjästä, valoisasta huoneesta, jossa ei olisi paljon muuta kuin sänky keskellä ja avarat näköalat. Se oli Kruununhaan aikaan, kun lapset olivat murrosiässä ja minä olin perheen kiukkuinen vaatekasapoliisi ja piika. Se sijaitsisi jossain Hakaniemen korkeassa kerrostalossa ja menisin sinne silloin tällöin yksin päiväksi rauhoittumaan. 
Nyt minulla on melkein sellainen, mutta onko tämä haave- vai varjoelämää? Petaan petini joka aamu, vaatekasoja ei ole, tiskipöydälle kertyvät vain omat lasini, ovensuussa vain omat kenkäni. En tarkoittanut tätä yhden ihmisen eloa aivan näin kokoaikaiseksi muodoksi. En kuitenkaan saanut muutetuksi senioritaloon, jonka ideana on yhteisöllisyys, vaikka arvostan ideaa. 
Haave-elämää? Yksi uusi lenkkikaverini nauttii nimenomaan omaehtoisesta elämästä, jätti kauan sitten miehensä ollakseen vapaa. Varjoelämää? Onhan tämä sitäkin, kun en ole missään mukana, päivissä on paljon tyhjäkäyntiä, jaksamisissa kapeutuvat rajat. Kukaan ei varsinaisesti tarvitse minua. Kun lapset olivat pieniä, rukoilin, että he saisivat pitää vanhempansa aikuisiksi asti. Työssä oli aina tavoitteita ja projekteja loppuun saatettaviksi. Entä nyt? 
Joillakin on ikäihmisenäkin tärkeitä rooleja. Minulla on sosiaalinen ystävä, jolla on laaja sairastelevien ja yksinäisten tuttavien piiri. Koronapäivät täyttyvät  pitkistä puheluista. Hätääntyneet ihmiset rauhoittuvat ihmisestä, joka kuuntelee tyynenä heidän murheitaan. 
Tässä kolmannen ja neljännen iän välissä pitänee ajan mittaan  hyväksyä riittäväksi merkitykseksi itsestään huolehtimisen. Kävin jo neljännessä iässä, kun sairastelin ja olin apua tarvitseva heikko vanhus, mutta palasin kolmanteen ikään, kun toivuin - toistaiseksi. Vanhakin ihminen voi toipua. Jokin iltaisin hiipivä pelokkuus jäi piilemään ja sydäntä ja unta haittaamaan. Aamut ovat hyviä, ihmiset ovat hereillä, terveyskeskus auki, terveellinen aamupala ja päivän kahvikuppi maistuvat. 

Tämä aika on tietysti oma, muuttuvassa tilassa oleva jaksonsa elämää, jossain vaiheessa kovien haasteiden kanssa elämistä jokaisella. Sairaus, yksinjääminen, rajoitteet entisiin puuhiin elettävinä. Ei kai sitä silti varjoelämäksi pidä kutsua, vaan suurta kypsyyttä kysyväksi päätösjaksoksi. Kun on leppoisa aika, pitää ladata voimia ja iloita siitä, mitä vielä on, elää tätä päivää. Arvokasta on, jos voi kuulua naapurustoon tai elinpiiriin, jossa huolehditaan toisistaan vastavuoroisesti ja voi olla välillä myös antavalla puolella.
Kaiken vastapainona olen alkanut arvostaa huumoria, jota sieltä täältä tulee vastaan. Että jokin tuottaa naurahduksen totiselle naamalleni.
 
Jaettu sanomalehti toimii myös viestinä, onko herätty tänään.

6 kommenttia:

  1. Minua jäi askarruttamaan tuo ilmaisu, varjoelämää. Niin osuvalta se tuntuu näinä aikoina. Elämme virusepidemian varjossa kaikki, yksinäiset, kaksinaiset, perheelliset, iäkkäät ja nuorekkaat, sairaat ja terveet. Kunkin elämässä häilyy koronaviruksen lisäksi muitakin varjoja. Kuten pääministeri sanoi painokkaasti: nyt ei ole rajoista luopumisen aika. Kansana meitä kehotetaan jaksamaan, sinnittelemään, luopumaan rajattoman vapauden illuusiosta. Mutta haaveita ja toiveita ei tarvitse hylätä. Niistä sinkoaa varjoisaan arkeen valonsäteitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä. Minä en arvaa odottaa kovin paljon rokotteeltakaan, että se ensi kuussa avaisi verhomme aurinkoon.

      Poista
  2. Sanoin yli kuusikymppiselle tutulle, etta alkaa jo haaveilla (tosiaan!) mita haluaa tehda elakkeella. Ika 65 viiva 75 on jotenkin samanlainen vaihe kuin opiskelu. Rajallinen mutta niin pitka, etta tarvitsisi sisallon jolla on merkitysta nimenomaan itselle = riippumatta toisista ihmisista. Lapsenlapsetkin kasvavat siina ajassa yrmyiksi (ainakin esi)teineiksi, joita kiinnostaa omat ihastukset enempi kuin mummit.

    Paraskin saarnaaja... En ole bloggaamisen lopetettuani keksinyt itsellenikaan tekemista.

    Ettei vain koronan kanssa jouduta alkamaan tavallaan alusta. Luen BBC:n uutisia = olen seurannut mutatoituneen viruksen etenemista briteissa. Jokin variantti on pian Suomessakin valtavirus, ja koska ne leviavat helpommin, riskiryhmalainen tarvitsee ainakin julkisiin kulkuneuvoihin (tunteja pikavuorossa!) FFP2-varustuksen. Muutkin voivat haluta. Joten maskeja ei taaskaan ole. Ennakoin sumplausta, suhmurointia, typeraa valttelya ja lausuntoja ettei sellaisia maskeja tarvita. (Pakkasella ei kai kukaan sentaan lausu, etta ne on niin kuumiakin.) Kunpa osaisin sitten olla raivostumatta, kun ei se auta mitaan. Toivon etta valppaat kauppiaat pelastavat meidat. Sikahintaan mutta kuitenkin.

    Rokotus luo turvaa aika hitaasti. Sita paitsi riskiporukka saattaa joutua varomaan jollain lailla loppuikansa, koska virus ei katoa minnekaan ja ties mita mutaatioita pullahtelee. Mutta meidan ikaluokka on oppinut elamaan monenlaisissa oloissa.

    Paula

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvelen myös, että jonkinlainen varominen meille jää. Flunssatkin vähenevät, onhan siitä hyötyä. Miksi lopetit blogisi? Ei meitä vanhemman ihmisen elämästä kertovia paljon ole. Ei kyllä lukijoitakaan, mutta vähempikin riittää, kunhan joku lukee. Kommentointi on monille liian hankalaa, mutta aina joskus kuulee muuta kautta seuraajista. Facebook on helpompi käyttää, mutta minulle blogi on tärkeämpi. Tulee kirjoittaminen mieleen, kun jokin liikauttaa tunteita suuntaan tai toiseen.

      Poista
  3. Bloggaaminen on kaynyt taas mielessa, koska sita voi harrastaa omien seinien sisalla. Entisen blogin konsepti toimi huonosti ja inspiraatio katosi. Olisi pitanyt jakaa arki ja kirjat eri julkaisuiksi tai jotain. Jos nyt rupeaisi, pitaisi varmaan perustaa kokonaan uusi. Paula

    VastaaPoista