Haave vai varjo?

Haaveilin omasta, tyhjästä, valoisasta huoneesta, jossa ei olisi paljon muuta kuin sänky keskellä ja avarat näköalat. Se oli Kruununhaan aikaan, kun lapset olivat murrosiässä ja minä olin perheen kiukkuinen vaatekasapoliisi ja piika. Se sijaitsisi jossain Hakaniemen korkeassa kerrostalossa ja menisin sinne silloin tällöin yksin päiväksi rauhoittumaan. 

Nyt minulla on melkein sellainen, mutta onko tämä haave- vai varjoelämää? Petaan petini joka aamu, vaatekasoja ei ole, tiskipöydälle kertyvät vain omat lasini, ovensuussa vain omat kenkäni. En tarkoittanut tätä yhden ihmisen eloa aivan näin kokoaikaiseksi muodoksi. En kuitenkaan saanut muutetuksi senioritaloon, jonka ideana on yhteisöllisyys, vaikka arvostan ideaa. 

Haave-elämää? Yksi uusi lenkkikaverini nauttii nimenomaan omaehtoisesta elämästä, jätti kauan sitten miehensä ollakseen vapaa. Varjoelämää? Onhan tämä sitäkin, kun en ole missään mukana, päivissä on paljon tyhjäkäyntiä, jaksamisissa kapeutuvat rajat. Kukaan ei varsinaisesti tarvitse minua. Kun lapset olivat pieniä, rukoilin, että he saisivat pitää vanhempansa aikuisiksi asti. Työssä oli aina tavoitteita ja projekteja loppuun saatettaviksi. Entä nyt? 

Joillakin on ikäihmisenäkin tärkeitä rooleja. Minulla on sosiaalinen ystävä, jolla on laaja sairastelevien ja yksinäisten tuttavien piiri. Koronapäivät täyttyvät  pitkistä puheluista. Hätääntyneet ihmiset rauhoittuvat ihmisestä, joka kuuntelee tyynenä heidän murheitaan. 

Tässä kolmannen ja neljännen iän välissä pitänee ajan mittaan  hyväksyä riittäväksi merkitykseksi itsestään huolehtimisen. Kävin jo neljännessä iässä, kun sairastelin ja olin apua tarvitseva heikko vanhus, mutta palasin kolmanteen ikään, kun toivuin - toistaiseksi. Vanhakin ihminen voi toipua. Jokin iltaisin hiipivä pelokkuus jäi piilemään ja sydäntä ja unta haittaamaan. Aamut ovat hyviä, ihmiset ovat hereillä, terveyskeskus auki, terveellinen aamupala ja päivän kahvikuppi maistuvat. 

Tämä aika on tietysti oma, muuttuvassa tilassa oleva jaksonsa elämää, jossain vaiheessa kovien haasteiden kanssa elämistä jokaisella. Sairaus, yksinjääminen, rajoitteet entisiin puuhiin elettävinä. Ei kai sitä silti varjoelämäksi pidä kutsua, vaan suurta kypsyyttä kysyväksi päätösjaksoksi. Kun on leppoisa aika, pitää ladata voimia ja iloita siitä, mitä vielä on, elää tätä päivää. Arvokasta on, jos voi kuulua naapurustoon tai elinpiiriin, jossa huolehditaan toisistaan vastavuoroisesti ja voi olla välillä myös antavalla puolella.

Kaiken vastapainona olen alkanut arvostaa huumoria, jota sieltä täältä tulee vastaan. Että jokin tuottaa naurahduksen totiselle naamalleni.

 

Jaettu sanomalehti toimii myös viestinä, onko herätty tänään.