Intervallihoitoa, sitähän minulle ovat vierailut poikani perheessä! Kaksivuotiaan maailma, puheet ja toimet pyörivät mielessä kotonakin. Oho, sanon samalla äänenpainolla, oo' ho, muistelen hänen ilmeitään, kun hän päättää naurattaa pöytäseuruetta. Opastelen häntä luonnontuntemukseen, vien retkille merenrantaan ja mäntykallioille ja saan itse ihailla kevään pieniaskelista viriämistä. Saan nukkua saman katon alla muiden kanssa, katsoa illalla televisiota yhdessä, laittaa aamulla kahvit tulemaan kaikille, olla lomalla yksinolosta. On minusta toki siellä monenlaista apua. Palasin taas ehkä vähän väsähtäneenä, mutta virkistyneenä.Täällä taas tyttären perhe tulee minun luokseni syömään, kun se logistisisti sujuvoittaa heidän arkeaan.
Otsikon rinnastus tuli mieleeni, kun kuulin, että kotipaikkakuntani muuttaa yhden palvelukotiosaston intervallipaikaksi, jotta iäkkäät omaishoitajat jaksaisivat hoitaa iäkkäitä monisairaita puolisoitaan kotona yhä pidempään. Toinen paikka muuttuu päivätoimintapaikaksi, tukemaan kotonaan asuvia. Hyvä niin, mutta nyt veljelleni pitäisi löytyä tehostetun palveluasumisen paikka, joita on siis entistä vähemmän. Entiseen paikkaansa hänellä ei ole paluuta. Hän on ollut jo puolitoista kuukautta sairaalassa ilman tietoa uudesta paikasta. Hänelläkin on meneillään intervalli, väliaika. Avuttoman kodittomuus. Nyt on viimein luvattu antaa hänelle uusi paikka, kun sopiva vapautuu. Sitä ja siihen liittyviä sisarten tehtäviä tässä odotellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti