maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kaksi vuotta

Silloinkin satoi. Menin iltapäivällä vinttiin kuuntelemaan sadetta kuten nytkin. Hän istui tietokoneen ääressä ja kirjoitti kolumnia. Oli hänen viimeinen päivänsä kotona tasan kaksi vuotta sitten. Olen lukenut kalentereista viimeisten yhteisten viikkojen ja päivien ohjelmaamme, muistellut päiviä, joiden emme tienneet olevan viimeisiä. Muistan ne hyvin. Viimeisenä iltana söimme puoli kahdeksalta. Puoli yhdeksältä soitin ambulanssin. Sairaaloissa hän kesti kaksi päivää. Kuoleman jälkeisistä päivistä en muista kaikkea.

Olen lukenut Tommy Hellstenin facebookia. Hautajaiset olivat valon ja ilon juhla, puolison läsnäolon tuntu on voimakas, tapahtuneen tarkoituksen tuntu vahva, näin piti käydä, ihmiset muistavat monin hienoin tavoin. Häntä muistetaan tavallista suuremmassa mittakaavassa. Se on sitä kuoleman juhla-aikaa.

Kukkia kotipihasta  sinulle.
Kun kaipauksen itkut ovat pinnalla, on toinen vielä osa omaa elämää eikä silloin ole aivan yksin. Kun kuoleman lopullisuus ei ole mennyt perille, odottaa hänen autonsa kääntyvän pihatielle. Sekään ei ole yksinäisyyttä. Yksin on todella sitten, kun suurimmat tunnemyrskyt tasoittuvat, kun läsnäolon tunne haihtuu ja unessa tapaamiset loppuvat, kun alkaa pitää tapahtunutta totena ja käytännön asiat on järjestetty. Aloin tuntea todellista yksinäisyyttä noin puolentoista vuoden päästä.

Paras lohtuni on ollut ajatus, että se äkkilähtö oli hänelle hyvä. Sellaista hän toivoi ja kammosi hidasta kitumista. Kun pikkuserkkuni kuoli muutamassa tunnissa vatsa-aortan repeämään, hän sanoi:-Hyvä kuolema, sellaisen minäkin haluaisin. Melkein samanlaisen hän sai.

Kahden vuoden aikana on pitänyt tottua hiljaisiin päiviin ja yksinäiseen arkeen, jota onneksi lasten perheet, sisar ja ystävät jakavat. Kuitenkin äkkiä jostain työkäsineestä tai paikasta ponnahtaa esiin huikea kaipaus: tule takaisin, ota taas tämä vesuri käteesi, istu tietokoneesi eteen, katso tätä, lämmitä minua. Avaan joskus hänen puolensa tästä pöytäkoneesta ja katson hänen kirjoituksiaan. Ruumiillinen toiminta pihapiirissä ja luonnossa on minulle tuskan ja yksinäisyyden terapiaa, ruumis hoitaa mieltä, hiki valuttaa ahdistusta pois.

Viime aikoina on välähtänyt silloin tällöin pelonsävyinen hetki: Entä jos en selviäkään tästä, jos jotenkin sekoan, kajahdan johonkin outoon. Yksinäisten vanhuusvuosien epämääräinen jono heittää ahdistavan varjon. " ..ja kuuntelen yksinäisyyden tuulia, jotka pauhaavat äärettömyyden rajoilla ja pahuuden susia, jotka ulvovat alas tyhjyyteen, ja tuijottaen pimeään."(Alice Ellis).

No, ovat muutkin selvinneet, lukuisat muut lesket. Olen nyt kokenut tämän kaiken, puolison kuolema on takana, elämä jatkuu jotenkin. En minä aina ole suruissani, en, olen oppinut iloitsemaan itsekseni monista asioista.
Avioliitto päättyy lain mukaan puolison kuolemaan. Suurella osalla meistä ikäihmisistä se ei pääty siihen, vaan jatkuu henkisenä muistosuhteena jälleennäkemistä odottaen. 


6 kommenttia:

  1. Kaksi vuotta. Jo kaksi... Vasta kaksi...
    Muistosuhde jatkuu, sekin antaa enemmän sisältöä elämään kuin yksinäisyyden sielunsärky.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mennyt on mukana elämän maljassa ainakin niin kauan kun muisti toimii.

      Poista
  2. Minulla tuli tammikuussa miehen kuolemasta 35 vuotta. Enää en käy läpi tiettyjä päivä uudelleen läpi, kun ne vuodenkierrossa tulevat. Miehen syntymäpäivä ei kuitenkaan jään väliin koskaan. Eikä joulukuun 14.päivä. Päivä kun löysin hänet. Se hirmuinen hätä. Ambulanssin odotus. Kurkkua kuristaa nytkin, kun muistan tuon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka et ollut ikäleski, taidat olla tätä ikuisuussarjaa. Tavannemme nelistään taivaan niityillä.

      Poista
  3. Voi miten taas osasitkaan sanoittaa tunteesi ja kokemuksesi!!
    Seppo on ollut usein mielessämme ja puheissamme. Kaksi vuotta!!😢❤️
    Siitä lähdön nopeudesta olemme toisaalta olleet kiitollisia, kun Seppo usein esitti toiveensa päästä nopeasti pois. Ikävä on!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kälyseni! Ajan virta meitä kaikkia kuljettaa ja on sopeuduttava siihen.

      Poista