Elokuun toisena päivänä

"Yli soiluvan veen ne sousi,
Ne aallon ulpuina ui,
Kun aurinko nuorna nousi,
Yöt Pohjolan kun punastui".

Tämän Otto Mannisen runon sointuvat sanat ovat nousseet mieleeni, kun olen katsellut joutsenten soljumista tyynenä päilyvän järven pinnalla. Muitakin vesilintuja on näkynyt. Erityisesti ilahdutti viiden isohkon poikasen, ehkä haapanoita, iloinen pulikointi aivan edessäni, kun istuin hiljaa perkaamassa mustikoita.
Olen nauttinut suuresti saaressa olosta ja rauhallisesta puuhailusta tutuissa oloissa. Olen järjestänyt puukatoksen, pessyt mäntysuopapyykkiä, rahdannut polttopuuta "mantereelta",
tyhjentänyt huussin alustaa,  uinut, katsellut veden läikettä, lueskellut vanhoja ET- lehtiä. Täällä niitä on mukavinta lukea. Tutuilta metsäkulmilta löytyi hyvää mustikkaa. On ollut ihanat säät. Näin kuun veden pinnalla ja aamusumun, joka auringossa haihtui. Nyt sunnuntaiaamuna alkoi sade, tuli sadepäivä, lepopäivä.Illat alkavat
pimentyä, sukelletaan yöhön, kunnes taas noustaan valoon,  jotkut jo luomattoman valon kirkkauteen. Huomenna palaan junalla Torppakotiin.

Viisi vuotta sitten pyhäiltana oli mieheni viimeinen elonpäivä. Kun yöllä oli vähän viileätä, muistin kuinka lämmintä oli painautua hänen kylkeensä makuusopessa.

"Kohos siiville kerran ne sitten,
Suvi kun oli muistoja vain,
Kukat laulavat lainehitten,
Unet valkeat ulappain".