Pientä elämää

Aurinko laskee navetan taakse

Vietän hiljaisia päiviä helteen varjossa. Koko kulmakunta on hiljainen. Kylvöt on tehty, traktoreita kulkee harvoin, pellot ja pihat odottavat vain sadetta. Eilenkin ukkosrintama kiersi tämän paikan. Linnut kuitenkin ahkeroivat yötä päivää, aina näen rastaat, talitiaisen tai kirjosiepot nurmella tai
lennossa. Talon räystäskolon pesästä on kuulunut kirjosiepon poikasten virkeä sirkutus. Nyt se on vaiennut ja poikaset kisailevat ilmassa. Eilen pesän alapuolella maassa näin kaksi läpikuultavaa lintuvainajaa. Kun illemmalla menin niitä  peittämään, ne olivat kadonneet. Kuka söi ne, kuka sai niistä ruokaa? Yksi rastaanpoikanen oli tullut ulos kuusen sisällä olevasta pesästä ja istui kauan oksalla  ihmetellen uutta maailmaa.Pääskyspari on tullut ilokseni pihapiiriin, aikeissa varmaan toinen pesintä. Kunpa se onnistuisi tänä vuonna! Naapurin iso kollikissa kävi tutkimassa vajojen alustat.

Tässä talossa on asuttu 160 vuotta. Suurimman osan siitä ajasta talo, ulkorakennukset ja pihapiiri ovat olleet täynnä elämää ja väkeä, karjaa, kanoja, lampaita, jatkuvaa työn aherrusta. Yleensä vanhemmilla sukupolvilla on ollut tässä kymmenen lasta. Minun jälkeeni ei vauvoja ole taloon tullut. Karjanpito on loppunut seitsemänkymmenluvulla. Pellot ovat edelleen kunnossa.
Pidän  lintujen kanssa yllä pientä elämää talossa ja sen tienoilla. Luonnon elämä jatkuu autioituvienkin tupien ympärillä.